Kirjoitukset avainsanalla Kolumbia

Jukka Kokkoniemi Virreyn kahvilassa Kolumbiassa

Palasin eilen illalla kylmissäni ja sateesta märkänä Pohjois-Bogotassa sijaitsevaan majapaikkaani nuoren kolumbialaisen insinööri-lääkäripariskunnan luo. Upouudessa kerrostaloasunnossa ei ole lämmitystä maan tavan mukaan, ja lämpötila vuoden ympäri noin 17 astetta tai sitä vähemmän. Ei varmaankaan vastaa monenkaan mielikuvaa paikasta, joka on lähellä päiväntasaajaa. Kylmyys johtuu tietenkin siitä, että Bogota sijaitsee Andien vuoriston ylätasanteella 2,6 kilometrin korkeudessa. 

Sitä ennen olin viettänyt lämpöisen kahvihetken Virreyn kaupunginosan Juan Valdez-kahvilassa Kokkoniemen Jukan kanssa. Olin löytänyt Jukan Whatsappin Bogotan suomalaisten-ryhmän kautta, kun olin etsinyt vaellusseuraa lähivuorille. Jukka ei sillä kertaa ehtinyt mukaan, vaikka kiipeääkin kotinsa lähellä olevalle vuorelle pari kertaa viikossa. Kuuden kilometrin lenkillä tulee nousua 600 metriä…

Bogota on ollut Jukan asuin- ja työpaikka viimeiset kahdeksan vuotta. Hän on naimisissa kolumbialaisen kanssa, ja heillä on 6-vuotias tytär, joka käy yksityistä koulua jo kolmatta vuotta. Yksityisten koulujen taso ja resurssit ovat hyvät,mutta niin on hintakin: noin 10.000 euroa vuodessa. Siihen kyllä sisältyy myös kouluruokailu ja -kuljetus. Kuitenkin vain pienellä vähemmistöllä on varaa lähettää lapsensa yksityiskouluihin kaupungissa, jossa keskimääräinen palkka on noin 330 euroa.

Liiketoiminnan kehittäjänä Jukka auttaa etenkin suomalaisia yrityksiä, jotka ovat kiinnostuneet Kolumbian markkinoista. Kolumbia teollistuvana maana tarjoaa hyvät mahdollisuudet ulkomaalaisille yrittäjille, joiden rahoitus on kunnossa. Uusien kolumbialaisten yritysten perustaminen on vaikeaa, koska valtio ja pankit eivät tarjoa minkäänlaista alkurahoitusta. Vasta kolmen toimintavuoden jälkeen yritys voi toivoa saavansa paikallisilta pankeilta lainaa.

Yrityksen perustaminen on sinänsä helppoa Kolumbiassa, sillä muutamassa päivässä saa yrityksen pystyyn ja laskutusluvan kuntoon. Yrityksen kehittäminen ja kasvu on haastavampaa juuri tuon rahoituksen puutteen vuoksi.

“Kolumbialaiset ovat tosi yritteliästä kansaa. Valitettavasti suurin osa maan yrityksistä on mikroyrityksiä, jotka perustuvat ‘kädestä-suuhun’ -filosofiaan", Jukka kertoo. "Kun sattuu hyvä päivä ja liiketulo on tavallista suurempi, ostetaan parempaa ruokaa tai pistetään raha menemään heti johonkin. Ei osata säästää ja sijoittaa liiketoiminnan kasvattamiseen. Myös yleinen ihmisten välinen luottamuspula jarruttaa esimerkiksi joukkalainarahoituksen ja mikroyritysten kehittymistä. ”

Valtavan yrittämisen halun tai pakon olen minäkin kokenut, etenkin liikkuessani busseilla. Tämän tästä bussiin tulee karkin+ ja ruoanmyyjiä, erilaisten instrumenttien soittajia, laulajia sekä muita rahankerääjiä. Varsinkin Venezuelaisia pakolaisia, jotka kerjäävät rahaa ja etsivät mitä tahansa työtä, tuntuu liikkuvan paljon busseissa. Ja tietenkin yritteliäitä taskuvarkaita tapaa toisinaan. Ei kuitenkaan niin paljon kuin olisin odottanut. Paikalliset käyttävät kännyköitään ihan reippaasti joka paikassa, mutta jos minä otan omani esille, aina joku avulias - useimmiten iäkkäämpi matkustaja - sanoo: “Pane se piiloon, täällä saattaa olla varkaita”. Kohteliaasti pistänkin puhelimen pois, mikä tietysti onkin yksi syy, että eksyn usein. 

Jukka tuntuu sopeutuneen Kolumbiaan erinomaisesti ja on ystävystynyt monien paikallisten kanssa.

“Tosin ensimmäiset viisi vuotta olivat hankalia ja seurustelin etupäässä vaimon sukulaisten sekä urheilupiirien kaverien kanssa. Sitten yhtenä päivänä menin meitä vastapäätä olevaan ruokapaikkaan ja tutustuin sen omistajaan. Siitä se lähti. Nyt minulla on kaveripiiri, jonka kanssa ollaan vastikään vietetty kolmen päivän polttareita Pohjois-Kolumbiassa Karibian meren rannalla.”

“Kielen osaaminen on tietysti ykkösjuttu sopeutumisessa. Ensimmäisen Kolumbian-matkani jälkeen, aloin opetella espanjaa ja menin Erasmus-stipendillä Espanjaan lukukaudeksi. Kun sitten viisi vuotta myöhemmin tulin uudelleen Kolumbiaan, maa tuntui paljon kotoisemmalta. Syynä paluuseen oli tietenkin nainen, johon Jukka ensimmäisellä matkallaan oli tutustunut. Nyt sitten pari on naimisissa, eikä appivanhempien pelko tyttären viemisestä kaukaiseen Suomeen ole ainakaan vielä toteutunut.

“En minä ainakaan Suomen pimeää talvea kaipaa”, vastaa Rovaniemellä opiskellut Jukka, kun kysyn mitä hän Suomesta kaipaa. “Suomi merkitsee minulle hiljaisuutta ja rentoutumista. Pääsee pois täältä Kolumbian hälystä. Mutta perhe, työ ja kaverit ovat nyt täällä”.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Murtovarkaudet tuntuvat olevan tavallisia Kolumbiassa. Viime sunnuntai-iltapäiväksi olin sopinut tapaamisen samaan rauhan järjestöön kuuluvan Merchen kanssa. Hän on ikäiseni, naimaton nainen, joka työskentelee biologina Ympäristöministeriön alaisessa virastossa. Hänen opiskelutoverinsa Rosa Cartagenasta liittyi seuraamme myöhemmin iltapäivällä. 

Millaisen turvajärjestelmän olet asentanut murron jälkeen, kysyi Merche Rosalta ohittaessamme upean omakotitalon, jota ympäröivän korkean metalliaidan päällä kiersi piikkilankaspiraali.

"Mitä sinulle tapahtui?", kysyin hämmästyneenä.

"Olin avaamassa kotiporttiani, kun kolme työhaalareihin pukeutunutta miestä tuli pyytämään juomavetta. Luulin, että he tulivat vastapäiseltä työmaalta ja päästin heidät portista sisään. Heti sen jälkeen toinen miehistä veti taskustaan veitsen, jolla uhaten pakotti minutti avaamaan ulko-oven. Yksi miehistä vahti minua veitsen kanssa sen tunnin ajan, kun kaksi muuta keräsivät ja kantoivat talosta ulos arvotavaroita. Ilmeisesti siellä oli joku muu auton kanssa odottamassa. Teini-ikäinen tyttäreni oli huoneessaan, mutta onneksi kukaan ei mennyt sinne ja huomannut häntä.

Soitin tietysti heti poliisit paikalle, kun miehet olivat lähteneet. Pystyin kuvailemaan heidän ulkonäkönsä, ja minusta tuntui, että he olivat poliiseille tuttuja. Olen ollut yhteydessä poiiisiaseman kanssa monta kertaa murron jälkeen, mutta ketään ei ole pidätetty, eikä asialle tunnuta tekevän mitään.Tein myös rikosilmoituksen kidnappauksesta, koska lain mukaan se johtaa kovempaan rangaistukseen. Viranomaiset kuitenkin tuntuvat vain kohauttavan olkapäitään. Vankilat ovat täynnä, eikä heillä riitä resursseja tutkia kaikkia rikoksia."

"Entä sinun asuntomurtosi", kysyi Rosa Mercheltä? "Onko ketään tuomittu siitä"?

Ilmeni, että Merchenkin  kerrostaloasuntoon oli murtauduttu pari vuotta sitten keskellä päivää hänen ollessaan työpaikallaan. Kaikki arvoesineet oli varastettu. Kassakaappi oli murrettu auki ja perintökorut ja käteisvarat oli viety. 

Talossa oli kolme vartijaa, ja asuntoon päästääkseen rikolliset olivat joutuneet ohittamaan kaksi turvalukoilla varustettua ovea, jotka olivat vahingoittumattomia. Koska poliisit vaikuttivat avuttomilta, Merche palkkasi yksityisetsivän selvittämään asiaa. Etsivän johtopäätös oli, että todennäköisesti ainakin kaksi vartijoista oli toiminut yhteistyössä murtovarkaiden kanssa ja päästänyt heidät kahden ensimmäisen oven läpi. Merchen painostuksesta, poliisit kutsuivat vartijat valheenpaljastustestiin. Miehet eivät tulleet.

Tapahtumasta on nyt kulunut yli kaksi vuotta. Ketään vastaan ei ole nostettu syytettä, ja Merchen rikosilmoitus odottaa jossakin pinossa, että joku ryhtyisi viemään asiaa eteenpäin. 

Ryöstön jälkeen Rosa on asennuttanut uuden turvajärjestelmän, johon sisältyy kameroita. Merche taas myi asunnon ja muutti toiselle alueelle.

"Murron jälkeen siinä asunnossa oli huono energia", hän toteaa.

Naisten kertomus auttaa minua ymmärtämään, miksi en voi saada avaimia Airbnb-asuntoni ulko- ja välioviin. Viikon ajan olen tuntenut itse lähes vangiksi, koska aina, kun haluan lähteä asunnosta ulos tai tulla sisälle, minun on soitettava vuokraemäntäni ovikelloa, ja hänen - tai hänen poissaollessaan - kotiapulaisen on tultava avaamaan minulle ensimmäisen ja toisen kerroksen välinen ovi sekä kadulle johtava ovi. 

Ensimmäisen kerran asuntoon tullessani totesin, että ainoa hätäpoistumistie tulipalon tai muun hätätapauksen sattuessa on luikerrella 30-senttiä leveän ikkunan läpi ulkoikkunalaudalle ja hypätä vajaa kuusi metriä katukäytävälle. Parhaassa tapauksessa voisin pongaista kadun reunassa olevaan kukkapenkkiin...

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Blogiarkisto

Kategoriat