Kirjoitukset avainsanalla 90-vuotispäivä

Marraskuun lopussa kokoonnuimme Lahteen juhlimaan äitini 90-vuotispäiviä. Oli upeaa viettää kaksi päivää yhdessä etenkin äitini, Tanskassa asuvan tyttäreni, Pennsylvaniassa asuvan poikani ja hänen moldovialaisen Lidia-vaimonsa kanssa.  Lidia ei ollut koskaan käynyt Suomesa eikä tavannut suomalaisia sukulaisiamme. Aika kului liian nopeasti syödessä, juodessa ja saunoessa. Yritimme jakaa Lidian kanssa mahdollisimman monia lämpimiä Suomi-tarinoita marraskuun sateisessa harmaudessa.

Äitini asuu kolmen makuuhuoneen rintamamiestalossa, johon hän tuli nuorikkona karjalaiseen evakkoperheeseen 50-luvun alussa. Siksi äidin luo tullessamme palaamme lapsuuden ympäristöömme, jossa on vielä vanhoja kirjojamme, vaatteitamme ja niitä harvoja leikkikaluja, jotka olimme saaneet lapsina.

Tällä kertaa otin Lahdesta mukaani maailmalle rakkaan Margaret-nukkeni (ks. kuvaa yllä). Käsittääkseni se oli ainoa nukke, jonka koskaan sain vanhemmiltani. Myöhemmin sain luokkatoveriltani Ulllalta hänen itse ompelemansa räsynuken. Siihen ei kuitenkaan liity samanlaista ristiriitaista tunnelatausta kuin muoviseen Margaretaan.

Margaretan tarina alkoi 60-luvun vaihteessa, kun olin sairastunut johonkin tautiin, joka nostatti korkean kuumeen. Kun kuume jatkui päivästä toiseen ja vanhemmistani tuntui, etten ollut enää oikein tajuissani, isä lähti viemään minua kahdella linja-autolla Launeen kulkutautisairaalaan, jossa minut sijoitettiin eristyshuoneeseen. 

Ensimmäinen oma muistoni siltä ajalta on täysin valkoinen huone, johon aika ajoin tuli yksi tai useampia valkoisiin pukeutuneita ihmisiä. Silloin minut käännettiin mahalleni ja pyllyyni pistettiin isolla neulalla, joka sattui. Yritin puristaa silmäni kiinni ja nukkua, mutta siitä huolimatta sattui. 

En ymmärtänyt, miksi vanhempani olivat hylänneet minut tähän valkoiseen huoneeseen satutettavaksi. Myöhemmin he kertoivat, että lääkäri oli kieltänyt heiltä vierailut, kun siihen aikaan uskottiin, että se vain kiihdyttäisi lasta ja pahentaisi taudin kulkua.

Jossain vaiheessa yksi valkoisiin pukeutuneista toi minulle lapsen käsivarren mittaisen muovisen nuken.Sen nimi oli Margaret. Minusta oli kummallista, ettei nukella ollut vaatteita eikä edes tukkaa. Sen selitettiin minulle myöhemmin johtuneen siitä, että nuken tukan tai vaatteiden mukana olisi voinut tulla vaarallisia bakteereita.  

Margaretan kanssa vietin lapsen ikuisuuden sairaalassa. Onneksi vihdoin pääsin kotiin, jossa kaikki oli entisellään. Vanhempani eivät olleet hylänneet minua ja kaikki sisarukseni olivat kotona. Ajan mittaan Margareta sai myös vaatteita, ensin äitini ja myöhemmin itse ompelemiani. 

Säästän Margaretan mahdollisille lastenlapsille muistona isomummin lapsuudesta.

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Blogiarkisto

Kategoriat