Ylioppilaskirjoitusten jälkeen olin vailla selvää suuntaa. Toukokuun tein vapaaehtoistöitä Viittakiven kansainvälisessä opistossa Hauholla. Kesäkuussa tienasin rahaa siivoamalla Lahden teurastamolla. Heinäkuussa tein Punaiselle ristille vapaaehtoistyötä Lahden kaupungin sairaalassa ja Brovstin vammaisleirillä Tanskassa.  jAlkusyksystä menin pyrkimään fysioterapeuttikoulutukseen Helsinkiin. Epäonnistuin rytmiseen lahjakkuuteen liittyvässä testissä, ja päättelin siitä syystä - varmaankin - virheellisesti, etten soveltunut alalle. Tosin myöhemmin elämässä lauloin ensimmäistä sopraanoa tanskalaisessa rytmillisessä kuorossa kymmenisen vuotta.

Syksyllä hoidin kansakoulun opettajien sijaisuuksia monissa Lahden ja sen lähiympäristön kouluissa. Venyin opettamaan  muun muassa matikkaa, englantia ja poikien jalkapalloa monilla eri luokka-asteilla. Tosin poikien mielestä en ymmärtänyt jalkapallosta paljonkaan. Koska opetustyö tuntui raskaalta ja varsinkin isommat lapset opettajaa vihaavilta hirviöiltä, tulin syyslukukauden lopussa johtopäätökseen, etten soveltunut opetusalallekaan. Tosin vielä nyt eläkkeelläkin opetan useille ryhmille ja kaikenikäisille yksilöille esiintymistaitoa ja muita elämäni varrella oppimiani taitoja. Mutta lyhyt elämänkokemus saattoi aikanaan johtaa liian nopeisiin johtopäätöksiin.

Mutta ehkä suurin takaisku ylioppilasvuoden jälkeen tapahtui Tukholmassa. Lähdin alkukeväästä au pairiksi ruotsalaiseen virkamiesperheeseen, jolla oli teini-ikäinen poika eläkeikää lähestyvän miehen edellisestä avioliitosta ja 3-vuotias tytär, Karen. Sain huoneen vaimon äidin, Mormorin,  luota isosta omakotitalosta Tukholman esikaupunkialueelta, josta pääsin parissakymmenessä minuutissa metrolla töihin keskustaan. 

Aamuisin tulin perheeni luo kahdeksan aikaan, kun vanhemmat olivat lähdössä töihin ja poika kouluun. Leikin hetken Karenin kanssa ja sillä aikaa kun hän söi aamiaista, siivosin keittiön ja laiton astianpesukoneen ja usein myös pesukoneen päälle. Iltapäivällä menimme yleensä puistoon ja kerran viikossa balettitunnille. Viiden aikaan aloin laittaa päivällistä ja kuuden aikaan perhe kokoontui syömään. Silloin minä lähdin joko Mormorin luo tai pari kertaa viikossa siirtolaisille tarkoitetulle kielikurssille. 

Ruotsiin muuton jälkeen elämäni oli muuttunut aika yksinäiseksi ja yksioikoiseksi. Karen eli ensimmäistä uhmaikäänsä ja halusi päättää kaikesta. Halusi lähteä balettimekossa puistoon helmikuun hyiseen pakkaseen tai syödä kuminaleipää, jota sai vain Hötorgetin-kauppahallista. Kun ei saanut tahtoaan läpi, valitti minusta illalla vanhemmilleen. 

Perheen äiti oli empaattinen ja näki, etten voinut hyvin ja kärsin ystävien puutteesta. Hänen työtoverillaan oli Karenin ikäinen poika ja perheellä suomalainen au pair. Niinpä äiti järjesti, että me kaksi au pairia saatoimme tavata lapsinemme toisinaan päiväsaikaan. 

Yhtenä päivänä loppukeväästä, kun ystävä-aupairini oli kyläilemässä lapsineen, minä ryhdyin leipomaan korvapuusteja. Lapset leikkivät olohuoneessa, ja ystäväni piti minulle seuraa. Yhtäkkiä lapset tulivat keittiöön. Pikkupoika näytti ylpeänä saksia ja Karenin tukkaa, johon oli leikannut ison loven oikealle puolelle päätä.

Vanhemmat näyttivät järkyttyneiltä nähdessään Karenin töistä palatessaan. Vaikka tunsinkin itseni vastuuttomaksi idiootiksi, yritin lohduttautua sillä, että pahemminkin olisi voinut käydä.

Seuraavana aamuna perheen äiti sanoi, että menisimme kahdestaan sinä iltana kiinalaiseen ravintolaan kadun toiselle puolelle päivälliselle. Se kuullosti oudolta, koska aikaisemmin olimme käyneet siellä koko perheen voimin juhlimassa syntymäpäiviä. 

Ravintolassa äiti sanoi surullisena, että hänen oli irtisanottava minut välittömästi, koska lapsenhoito ei selvästikään ollut minulle sydämen asia. Hän antoi minulle kirjekuoren, jossa oli viimeinen palkkani. Tunsin sekä pelkoa tulevaisuudesta että valtavaa helpotusta.  Minun ei enää ikinä tarvitsisi viihdyttää Karenia ja taistella hänen kanssaan älyttömistä pikkuasioista. 

Tämä kokemus tuli yhtäkkiä mieleeni, kun 26-vuotias tyttäreni kertoi työpaikkansa äskettäisistä irtisanomisista. Kelasin mielessäni IBM:n joukkoirtisanomisia 90-luvun alussa ja monien ystävieni työpaikkojen menetyksiä. Tajusin, että ensimmäisen irtisanomisen yhteydessä kokemani helpotus sai minut suhtautumaan vähemmän dramaattisesti myöhempiin samantyyppisiin kokemuksiin. Nykyisestä perspektiivistä katsoen kaikki muutokset elämässäni ovatkin johtaneet johonkin parempaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat