Chileläisten pakolaisten tapaaminen 70-luvun Tukholmassa herätti uteliaisuuteni kaukaista  Etelä-Amerikan maata kohtaan. He olivat paenneet Pinochet-diktaattorin hallintoa, jossa yli 3000 toisinajattelijaa ja sellaisiksi luultua katosi  70-80-luvuilla jälkiä jättämättä. Tosin pääkaupungin halki virtaavan Mapucho-joen vesi valui toisinaan punaisenvivahteisena, mutta oli parasta olla kysymättä miksi. 

Viime vuoden lopulla toteutin vihdoin toiveeni lähteä Chileen. Itse 17-päivän laivamatkasta Californian San Diegosta Chilen Valparaisoon aion kirjoittaa jossakin myöhemmässä blogikirjoituksessa, ehkä kun pääsen otsikoinnissa L- tai R-kirjaimeen…

Ennen matkaa olin kirjoittanut muutamille chileläisille, joiden nimet löysin kansainvälisen Servas-rauhanjärjestön listalta. Kysyin viesteissäni, voisivatko vastaanottajat majoittaa minut muutamaksi päiväksi marraskuun 19 ja joulukuun 16 päivän välisenä aikana. Pian sain tervetuliaiskutsun kahdelta perheeltä: ensimmäisen Valparaisosta ja toisen Santiago de Chilestä. Myöhemmin sain kutsuja myös parilta muulta järjestön jäseneltä, ja aloin suunnitella matkareittiä. 

Pazin perhe

Valparaison satamasta on puolen tunnin kävelymatka vanhaan kaupunkiin ensimmäisen Servas-perheen luo.  Ensivaikutelmani kaupungista oli likainen, anarkistinen, grafiittia, katukoiria joka paikassa. Ilma oli hiostavan kuuma ja koiranpissanhajuinen.

Oikeaa osoitetta oli vaikea löytää, koska monissa kadunkulmissa ei ole kadunnimeä. Muutaman kerran pysähdyin kysymään tietä, mutta vastaajat viittoilivat eri suuntiin. Ymmärsin myöhemmin, että tämä on aika tyypillinen chileläinen piiirre: halutaan auttaa, vaikkei tiedetäkään oikeata vastausta. Turvauduin Googlen karttaan, vaikka älypuhelimeni akku olikin lähes tyhjä. Sen turvin löysin nimettömälle, siniselle ovelle, jonka takana olisi voinut olla  vaikka puuliiteri. Viereisen talon yläikkunasta kurkotti vanha nainen, joka kysyi, ketä etsin. Ilmoitin perheen sukunimen. 

 - Koputa oveen hän osoitti sulkien kätensä ja teki koputtamista osoittavan liikkeen. Samalla hän selitti jotakin murteella, josta en ymmärtänyt mitään. 

Koputin, ja oven tuli avaamaan etsimäni perheen äiti, Paz, jonka nimi suomeksi tarkoittaa rauhaa. Paz tervehtii minua halaten, vaikka emme olleet koskaan tavanneet. Hän näytti minulle suuren makuuhuoneeni, johon kuului myös WC ja käytännöllinen, kapea keittiötila.  Korkeaan huoneeseen oli rakennettu iso, avoin nukkumaparvi, mutta päätin nukkua alemman tason sängyssä, sillä en halunnut ottaa putoamisriskiä öisillä vessareissuilla. Korkeista ikkunoista näkyi sekoitus siistejä kerrostaloja ja ränsistyneitä puuhökkelöitä, joista osa varmasti ol autioita.

Sitten Paz esitteli muuta taloa, joka koostui kolmesta 4-kerroksisesta vanhasta talosta, jotka arkkitehtipariskunta oli remontoinut ja sisustanut kolmilapsisen perheensä tarpeisiin sopivaksi. Kaikkialla oli runsaasti taidetta ja matkamuistoja ympäri maailmaa. Perheen isä matkustaa jo työkseen paljon, mutta koko perhekin lähtee toisinaan seikkailemaan yhdessä muihin maihin. 

Vahvaa kahvia nauttiessamme ruokailusalissa, Paz kertoi helposti ymmärrettävällä englannilla perheestään. Mies oli matkalla Amazonan viidakossa selvittämässä, voisiko jollekin intiaaniheimolle rakentaa uusia asuntoja. Sen jälkeen hän jatkaisi Australiaan raportoimaan työnantajalleen, joten minulla ei olisi mahdollisuutta tavata häntä kuin ehkä vasta seuraavan kuun puolivälissä, jos palaisin Valparaisoon. Vanhin tytär oli opiskelemassa arkkitehtuuria pääkaupungissa, perheen ammattilaisjalkapalloilijaksi aikovalla pojalla oli ylioppilaskirjoitukset meneillään, ja perheen 13-vuotias tyttökin osoitti jo itsenäistymisen merkkejä ja pysytteli omassa huonessaan, josta kuului äänekäs rock-musiikki. Unelias iso koira ja irlantilaisen näköinen punaturkkinen kissa olivat tottuneet vieraisiin eivätkä ole kiinnostuneet minusta.

Kesken kahvittelua Paz-äiti vilkaisi kelloaan ja sanoi, että hänen olisi lähdettävä heti. Hän osallistuu moniin yhteiskunnan parantamiseen tähtäviin hankkeisiin. Tällä kertaa oli kyseessä uuden perustuslain laatimistä käsittelevän kokouksen valmistelu. Voimassa oleva laki on Pinochetin ajoilta, ja Pazin mukaan se keskittyi liikaa yksityisomistukseen.  Ennen lähtöään hän ojensi minulle talon avaimet ja muistutti, että jos olisin päivällisaikaan kotona, minun odotettiin syövän perheen kanssa. Unohdin kuitenkin kysyä mihin aikaa perheessä ruokaillaan, ja ilmeni myöhemmin että se tapahtui kymmenen aikaan illalla, jolloin olisin mielummin jo mennyt vuoteeseen. 

Vietin Pazin perheen luona kolme yötä, ja minulla oli mahdollisuus keskustella lastenkin kanssa heidän elämästään ja toiveistaan. Heidän maailmansa kuullosti melko samanlaiselta kuin suomalaistenkin nuorten: koulunkäyntiä, liikuntaharrastuksia, internetissä surffaamista, tv- tai nettisarjojen seuraamista, haaveita mielenkiintoisesta työstä ja matkoista tulevaisuudessa. 

Ennen kuin jatkoin matkaa pääkaupunkiin, kutsuin Pazin perheen meidän Tanskan-kotiimme kesällä. Toivottavasti tapaamme siellä. Kerron jossakin myöhemmässä postauksesta seuraavasta chileläisestä perheestä, jonka olen jo tavannut uudelleen Arizonassa tämän kuun alussa.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat