Aikaisemmilla Lounais-Amerikan jaksoillani olen tavannut etupäässä kahdenlaisia intiaaneja: holtittomia humalaisia miehiä ja turvakotiin paenneita naisia ja lapsia. Tämä tietenkin johtuu siitä, että olen toiminut vapaaehtoisena naisten ja lasten turvakodissa ja siitä, että humalaiset intiaanit erottuvat hyvin katukuvassa ja julkisissa kulkuneuvoissa. Nämä kokemukset ovat saaneet minut ajattelemaan, että intiaanit ovat ihmisparkoja, jotka eivät pysty sopeutumaan nyky-yhteiskuntaan. 

Erinäiset tilastot intiaanien sosiaalisesta ja terveydellisestä tilasta näyttävät tukevan käsitystä intiaaneista tavallista heikompina ihmisinä. Esimerkiksi alkoholismi on intiaanien keskuudessa viisi kertaa yleisempää kuin muussa Yhdysvaltojen väestössä. Raiskaustapauksia intiaaninaiset raportoivat kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin muu väestö. Lasten hyväksikäyttöä raportoidaan intiaanien keskuudessa kaksi kertaa kansallista keskiarvoa enemmän. Itsemurhia intiaanit tekevät kaksi kertaa useammin kuin muu väestö keskimäärin. Varsinkin nuorten itsemurhat ovat lisääntymään päin ja niitä on yli puolitoista kertaa enemmän kuin muussa väestössä.

Viimeaikaiset keskustelut Hopi-intiaaniystäväni Aaron Secakukun kanssa ovat kuitenkin haastaneet minun asenteitani. Hän toimii yhdeksättä vuotta  Amerikan intiaanien yhteisötoiminnan (NACA) nuoriso-ohjelman johtajana Flagstaffissa, Pohjois-Arizonassa. Ohjelma tarjoaa Flagstaffin-seudulla asuville intiaaninuorille vapaa-ajantoimintaa koulutuntien jälkeen, viikonloppuisin ja koululomien aikana. Tarkoituksena on vahvistaa nuorten identiteettiä ja itsetuntoa tutustuttamalla heidät alkuperäisen intiaanikulttuuriin positiivisiin piirteisiin, ja auttamalla heitä tulemaan osaksi suurta intiaaniperhettä, jossa kaikki tuntevat ja huolehtivat toisistaan. Näin nuorille toivotaan kehittyvän vahvempi vastustuskyky juurettomuutta ja itsetuhoisaa käyttäytymistä vastaan länsimaisen valtakulttuurin sävyttämässä vuoristokaupungissa. 

Aaron itse kasvoi pienessä Bacavin kylässä koillis-Arizonan Hopi-reservaatissa, joka on ison Navajo-reservaatin ympäröimä. Perinteisesti metsästystä harrastaneet Navajot ja maanviljelijä-Hopit ovat vuosisatona taistelleet keskenään. Viime vuosikymmeninä kuitenkin vain verbaalisesti ja etupäässä vain aluehallinnasta, jonka Yhdysvaltain poliitikot  ovat järjestäneet sangen monimutkaisesti. Paperilla saattaa näyttää siltä, että intiaanit omistavat jonkin maapalan, mutta koska he eivät voi myydä sitä, ostaa lisää maata eivätkä saada lainaa maata vastaan, maan todellinen omistaja on liittovaltion perustama säätiö.

Aaronin isovanhemmat ja vanhemmat ymmärsivät, että koulutus on tie parempaan elämään. Onneksi heillä oli varaa lähettää Aaron ja tämän kolme sisarusta sisäoppilaitokseen kauas reservaatista, jossa lapsilla ei silloin ollut mahdollisuutta vanhempien mielestä riittävän hyvään lukio- ja akateemiseen koulutukseen.

Viiden vuoden opintojen jälkeen Pohjois-Arizonan  yliopistossa Aaron valmistui kandidaatiksi sosiaali- ja käyttäytymistieteiden tiedekunnasta.  Pian sen jälkeen hän sai työpaikan Hopi-heimon ohjelmajohtajana Hopi-reservaatin veteraanikeskuksessa. 

Ponnisteltuaan kahdeksan vuoden Hopi-heimon hyväksi, Aaron turhautuneena irtisanoutui työpaikastaan, vaikka hänellä ei ollut tietoa uudesta paikasta. Hän oli uskonut, että kun kauan puuhatttu monitoimintakeskus vihdoin valmistui, hän olisi saanut vastuun sen toiminnasta. Niin ei kuitenkaan käynyt.

“Itse asiassa se oli iso helpotus. Minun ei tarvinnut enää käyttää kolmea tuntia päivässä työmatkoihin ja saatoin viettää enemmän aikaa perheeni kanssa Flagstaffissa.  Pääsin pois työympäristöstä jossa en ollut voinut riittävästi hyödyntää osaamistani

Tämä yllättää minut, koska olin aiemmin kuullut vain valitusta siitä, kuinka vaikeaa “valkoisten” on saada intiaanit yhteistyöhön reservaateissa. Mutta koulutetuilla intiaaneilla näyttää olevan samat ongelmat.

“Nyt minulla sen sijaan on työ, jossa  minua arvostetaan”, toteaa Aaron tyytyväisenä. 

Aaronin rakkaus omaan kulttuuriin ja heimoon on kuitenkin vahva. Hän käy säännöllisesti perheensä kanssa kotikylän kulttuurillisissa ja uskonnollisissa tilaisuuksissa. Hopi-intiaaneilla on paljon eri elämän- ja vuodenvaiheisiin liittyviä seremonioita ja riittejä. Monet heimokuntien ja perheiden jäsenet, kuten Aaronkin, kasvavat hoitamaan tiettyjä rooleja seremonioissa. Siksi monelle on vaikeaa muuttaa pois synnyinseudultaan, koska jatkuva yhteys omaan kulttuuriin katkeaa helposti välimatkojen vuoksi. 

“Näillä reservaatin tilaisuuksilla on sama vaikutus minuun, kuin kirkonmenoilla on moniin uskoviin. Ne herättävät uusia ajatuksia, ja saavat minut tuntemaan olevani osa isompaa kokonaisuutta. Ilman niitä elämäni olisi paljon tyhjempää. Eikä puolentoista tunnin ajomatka ole meille ylivoimainen este”, toteaa Aaron. 

Monet reservaattien intiaanit hakeutuvat kaupunkeihin työn ja helpomman elämän toivossa, mutta pettyvät. Ilman ammatillista tai akateemista koulutusta on vaikeaa löytää töitä, ja muuttajat kokevat uuden ympäristön syrjiväksi ja käyttäytyvät epäsosiaalisesti. Sekin on ymmärrettävää ja yleismaailmallista. Samoin tuntuivat kotikyläni karjalaiset evakot kokeneen osansa. Ehkä alkoholismi, huumeiden käyttö, perheväkivalta ja itsemurhat ovat luonnollinen reaktio toivottomalta tuntuvassa elämäntilanteessa?

Aaronin puheista saan kuitenkin sen käsityksen, että lapsissa ja nuorissa on intiaanienkin toivo. Vanhempi sukupolvi kamppailee edelleen historian vääryyksistä johtuvien traumojensa parissa. Valtaosa heistä oli pakkosiirretty 5-, 6-vuotiaina  sisäoppilaitoiksiin, joissa heidän oli rangaistuksen uhalla puhuttava vain englantia ja perehdyttävä anglosaksiseen kulttuuriin. Näitä traumoja pyritään nyt parantamaan anteeksianto-terapian avulla.  Mutta nykyajan intiaanilapsilla on usein mahdollisuus saada itsevalitsemansa ammattikoulutus, ja monet heistä ymmärtävät, että heillä on mahdollisuus itse vaikuttaa omaan elämäänsä. Aaron toimii hyvänä esikuvana tästä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat