Kirjoitukset avainsanalla ammatinvalinta

Rohkeat pääsiäisliljat

Tänään haaveilen aurinkoisesta Arizonasta takan ääressä, villasukissa kotona Pohjois-Tanskassa. Eilen paistoi aurinko ja innostuin haravoimaan terassin ympäristöä. Löysin muutaman uhkarohkean pääsiäisliljan. Tänään ne ovat lähes peittyneet lumen alle. 

Nuorena 70-luvun Suomessa en osannut arvostaa kaikkia ilmaisia palveluja, kuten ammatinvalinnanohjausta ja työvoimatoimiston soveltuvuustestejä. Pidin niitä selviöinä ja ennemminkin haikailin, että olisi ollut upeaa päästä vaihto-oppilaaksi vaikka Yhdysvaltoihin. Ne harvat, jotka pääsivät, olivat palatessaan iloisempia, itsevarmempia ja määrätietoisempia. 

Tänä keväänä minulla on mahdollisuus parinkymmenen vapaaehtoisen ryhmässä auttaa yhden Pohjois-Arizonan lukion oppilaita valmistautumaan työ- ja opiskelupaikan hakuun, koska koululla ei ole resursseja tarjota oppilaille tällaista opetusta! Siksi olen perehtynyt asiaan suorittamalla viime kuukausina "employability" kurssin Queenslandin yliopistossa Australiassa. 

Eri ammattien ja ikäluokkien edustajista koostuva vapaaehtoisryhmämme on jakautunut viiteen pieneen ryhmään, joista kukin keskittyy yhteen valitsemaansa osa-alueeseen. 

Ykkösryhmä on jo ollut koululla opettamassa puoli päivää, miten tehdään hyvä ensi vaikutelma pukeutumalla asianmukaisesti. Nyt kaikkia ryhmiä on pyydetty hankkimaan varoja ja lahjakortteja esimerkiksi jostakin kaupungin 12 käytettyjen vaatteiden kaupasta, jotta nuoret pääsevät hankkimaan sopivia vaatteita. 

Kakkosryhmä pitää lukiolaisille kaksi seminaaria hakemusten kirjoittamisesta ja työnhakulomakkeiden täyttämisestä. Kolmosryhmä opettaa lukiolaisille, miten valmistautua työnhakuhaastattelujen kysymyksiin. Se myös järjestää kaikkien vapaaehtoisten avulla harjoitteluhaastatteluja.Neljäs ryhmä vie bussilastillisen vapaaehtoisia lukiolaisia maalaamaan yhden kodittomien asuntolan sisäseiniä.Tarkoitus on antaa lukiolaisille tuntuma vapaaehtoistyön merkittävyyteen. 

Viides ryhmä, jonka perustamista minä ehdotin, dokumentoi hankkeen, jotta se mahdollisesti voitaisiin toistaa seuraavina vuosina samassa tai muissa kouluissa. Dokumentointiryhmässä meitä on kolme: kolmikymppinen navajonainen, joka on ammatiltaan elokuvaohjaaja, keski-ikäinen naisprofessori ja minä: eläkkeellä oleva projektipäällikkö. Se mikä meitä kolmea ehkä yhdistää on, että olemme vapaaehtoisryhmän kaikkein kriittisimmät - ja muiden mielestä - varmaan hankalimmat osanottajat. Professori ja minä haluamme dokumentoida prosessin videolle ja kirjoittaa tekstejä, elokuvaohjaaja taas haluaa ottaa valokuvia ja koota ne PowerPoint-esitykseksi. Toukokuun puolivälissä sitten nähdään, mitä olemme saaneet kasaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Luokkatoverini Annamari oli opettaja-insinööriperheen vanhin tytär. Ahkera, tunnollinen, harrasti telinevoimistelua, soitti pianoa ja lauloi, luokan Hymy-tyttö. 

Joskus 10-vuotiaina Mari ja minä olimme parin muun luokkatoverin kanssa seurakunnan tyttöjen kesäleirillä. Nukuttiin teltoissa, uitiin järvessä, vietettiin iltoja nuotion ympärillä, opeteltiin uusia hengellisiä lauluja ja leirin ohjaajat pitivät meille raamattutunteja.

Leirin viimeisenä iltana,  kun kotiinlähtö hauskalta leiriltä alkoi uhata, tunnelma kohosi uuteen ulottuvuuteen. Tuntui kuin taivaan autuus ja helvetin kauhut olisivat tiivistyneet viimeiseen iltaan. Leirin pääohjaaja ilmoitti ilta-aterialla, että jokainen joka halusi rukoilla yhdessä hänen kanssaan uskoontulemisesta, voisi tulla hänen teltalleen aterian jälkeen. Luullakseni me kaikki olimme jonossa hänen telttansa edessä sinä iltana.

Mari ja moni muu palasi ohjaajan teltasta onnellisina uskoontulemisestaan. Kun tuli minun vuoroni, rukoilin ohjaajan kanssa, että Jumala ottaisi minut omaksi lapsekseen, mutta en kokenut mitään muita tuntemuksia kuin pettymyksen siitä, että minua ei ollut “valittu”.   

Vielä vuosia jälkeenpäinkin olin kateellinen uskoontulleille ystävilleni, koska heidän elämänsä ja tulevaisuutensa vaikutti paljon helpommalta.  Kun he menestyivät jossakin, se oli selvä vastaus rukouksiin ja kun jokin juttu meni huonosti, se oli herran tahto ja siinä piili jokin uusi opetus. 

Lukiovuosien jälkeen lähdin Kouvolaan opiskelemaan ja näin lahtelaisia ystäviäni vain satunnaisesti. Mari opiskeli Lahdessa sairaanhoitajaksi. Parin työvuoden jälkeen hän tunsi saaneensa kutsumuksen lähteä Italiaan lähetyssaarnaajaksi. Hän oli jo aikaisemmin vieraillut  amerikkalaisten Jeesus-hippien perustamalla lähetysleirillä Italiassa ja tuntenut sen omaksi paikakseen.

Kirjoittelimme toisillemme harvakseen.  Ystäväni elämä oli kiireistä, eikä omaa aikaa ollut paljonkaan. Noin 100-hengen leiri, johon hän kuului, muutti paikkakunnalta toiselle parin kuukauden välein.  80-luvun alkupuolella, kun leiri sijaitsi Rooman lähellä Latinassa, vietin viikon Marin luona leirilllä. Nukuin isossa sotilastyyppisessä teltassa kymmenien naisleiriläisten kanssa, jotka varmaan kaikki olivat italialaisia.  He nousivat jo viiden jälkeen aamupuuhiin: laittamaan tukkaansa, ajelemaan säärikarvoja ennen kuin menivät kokoustelttaan aamun rukoustunnille. 

Kahdeksan aikaan, kun heinäkuinen lämpötila läheni jo 30 astetta, minäkin nousin sängystä, ja hakeuduin päivän ensimmäiselle aterialle. Se koostui lahjoituksina saaduista ruuoista. Käsittääkseni koko leirin talous perustui ulkopuolisten uskovien raha-, ruoka- ja tavaralahjoituksiin. Aamiaisen jälkeen oli järjestäytymiskokous, jossa leiriläiset jaettiin pareihin, jotka lähtivät eri puolille kaupunkia ottamaan yhteyttä kaduilla liikkuviin ja kutsumaan heitä illan hengelliseen kokoukseen leirin isoon kokoustelttaan.

Minä kuljin Marin mukana, ja ihailin hänen taitoaan ottaa yhteyttä kaupungilla liikkuviin. En tietenkään pystynyt seuraamaan hänen sujuvaa italian puhumistaan, mutta näin ihmisten reaktioiden olevan ystävällisiä.  Monet tulivat iltakokoukseen, joka kesti puoleen yöhön. 

Neljännesvuosisataa myöhemmin vierailin uudelleen Marin luona, joka silloin asui vanhempiensa lahjoittamassa matkailuautossa yhteisön tukikohdassa Napolin lähellä. Kahden vierailuni välillä Mari oli mennyt naimisiin leiritoverin kanssa ja saanut kaksoset. Mies oli kuollut lasten ollessa muutaman vuoden ikäisiä. Lapsista oli kasvanut tasapainoisia teinejä turvallisessa leiriyhteisössä. 

Sellaiseksi saattaa suomalaisen tytön elämä muodostua, kun hän tulee uskoon seurakuntaleirillä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Blogiarkisto

Kategoriat