Kirjoitukset avainsanalla Karjala

Viimeisenä kurssipäivänäni Berkeleyn yliopistossa amerikkalainen professorini tuli luokseni minunikäiseni tummatukkaisen naisen kanssa. “Tarja”, hän sanoi, “haluan esitellä sinulle professori Svetlana X:n Pietarin yliopistosta. Teillä kahdella on paljon yhteistä, ja voisitte varmasti kehittää jonkin eurooppalais-venäläisen yhteistyöprojektin.“

Jähmetyin paikalleni. Mieleni teki juosta karkuun, mutta en pystynyt liikkumaan. Paniikkikemikaalit tulvivat aivoissani: “vihollinen, venäläinen vihollinen, varasti meidän saaren". Vajaassa sekunnissa järki kuitenkin voitti ja tajusin, että reaktioni oli järjetön, jokin lapsuuden takauma isäni sotatraumoihin, jotka olivat painuneet minunkin alitajuntaani.  

Isäni perhe oli evakuoitu Porkan saarelta vuonna 1944, kun Venäjä otti haltuunsa ison osan Karjalaa. Saarella oli asunut noin 250 suomalaista, jotka elättivät isoja perheitään maanviljelyksellä ja kalastuksella. Kuitenkin kasvuympäristöni aikuiset haikailivat takaisin koti-Karjalaan kuin se olisi ollut jonkinlainen maallinen paratiisi. 

Oppikoulukin, jota kävin kahdeksan vuotta, oli siirretty Lahteen Karjalan kannakselta. Osa opettajista oli karjalaisia, naimattomia ja lapsettomia. He harjoittivat psykologista terroria ja kuvittelin, että he vihasivat nuoria, koska olimme välttyneet sodalta  Ehkä hekin ikävöivät koti-Karjalaan, jossa kaikki olisi ollut toisin, jos he olisivat voineet jäädä sinne. 

Lähes 30 vuotta Lahdesta muuton jälkeen katsoin kuvittelemani vihollisen edustajaa silmiin Kalifornian auringossa, ojensin käteni ja sanoin hymyillen: “Nice to meet you, Professor”. Tämän kokemuksen jälkeen tajusin, että kansainvälisessä ystävä- ja tuttavapiirissäni ei ollut yhtään venäläistä. Jotenkin olin onnistunut välttämään heitä. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksi yhtäkkiä reagoin niin voimaakkasti eloisaan tummatukkaiseen naiseen, jota ei ollut edes olemassa silloin kuin karjalainen sukuni lähti evakkoon.  

Siitä alkoi uusi vaihe itsekasvatuksessani, johon sisältyi venäläisten klassikoiden lukemista, Tolstoin tarujen kertomista puhujakerhoissa, opiskelua Moskovan Ekonomia-yliopistossa internetin välityksellä. Samana vuonna ystävystyin myös Hollannissa parikymmentä vuotta minua nuorempaan venäläiseen naiseen. Hänen kanssaan olemme jatkuvassa kirjeenvaihdossa, ja tapaamme aina kun se on mahdollista. 

Niin kauan kun en tuntenut yhtään venäläistä henkilökohtaisesti, alitajuntani pystyi luokittelemaan koko venäläisen kulttuurin ja sen edustajat pelättäviksi muukalaisiksi, joita oli paras välttää.. Mutta kun tajusin pelkoni järjettömyyden, minulle avautui uusi mielenkiintoinen kulttuuri ja uusia korvaamattomia ystävyyssuhteita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

“Uteliaisuus ei kuulu sivistykseen” syöksähti mieleeni jostakin syvältä  alitajunnasta, kun huomasin tanskalaisen kaupankassan poissaolevan, murheellisen ilmeen. Sitä seurasi ajatus: “Uskomatonta, miten lapsuudessa juurtuneet, käyttökelvottomat sanonnat vieläkin putkahtavat esiin kuin tappajaetanat sateen jälkeen.”

Kuka ihme on pannut alulle tällaisenkin sanonnan, ja miten se on päässyt leviämään suomalaisessa sivistysvaltiossa? Tai ehkä se ei olekaan enää käytössä. Ehkä se on perua vain muutaman vuoden kansakoulua käyneiltä karjalaisilta isovanhemmiltani, joiden kanssa asuimme elämäni ensimmäiset vuodet. 

Kotiin tultuani etsin internetistä sanonnan alkuperää, ja tarkistin samalla, mitä muiden osaamien kielten sananlaskut sanovat uteliaisuudesta. En löytänyt alkuperää enkä  vastaavaa sanontaa mistään muusta kielestä. Sitä vastoin löysin joukon sitaatteja antiikin kreikkalaisilta filosofeilta, kuten Sokrateelta, joka totesi, että “Viisauden rakastajia innostaa ihmettely ja uteliaisuus”. Aristoteles taas korosti toisista välittämisen merkitystä sivistyksen osana. Välittäminen taas edellyttää kiinnostusta ja uteliaisuutta toisten elämää kohtaan.

Sen jälkeen lueskelin, mitä psykologian alan johtavat tutkimuslaitokset sanovat uteliaisuudesta. Tuntuvat kaikki olevan yksimielisiä siitä, että yksi älykkäiden, menestyvien ja jopa onnellisten ihmisten perusominaisuuksista on nimenomaan uteliaisuus. Se tuntuu pätevän sekä tieteessä, taiteessa että monenlaisessa yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Minä tietenkin kyselin liikaa lapsena, kuten lähes kaikki lapset. Siitä tuli tutuksi sananparsi “Yksi tyhmä kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata”. Lasten vähättely oli yleistä sen ajan lastenkasvatuksessa tai sen puutteessa. Minut ja asumisyhteisöni aikuiset pelasti varmaan minun kouluunmenoni. 

Heti kun opin lukemaan ryhdyin läpikäymään paikallisen kansakoulun kirjaston antia. Silloinen kirjastonhoitaja, ja kaikki kirjastonhoitajat, joiden kanssa olen sen jälkeenkin ystävystynyt, oli laajalti sivistynyt ja ystävällinen. Kun muutaman vuoden kuluttua olin lukenut kaikki vähänkin kiinnostavat kirjat, kirjastonhoitaja alkoi tuoda minulle pääkirjastosta uusia kirjoja.

Kirjojen avulla pääsin matkustamaan ympäri maailmaa, merien pohjiin, ulkoavaruuteen, ajassa eteenpäin ja taaksepäin ja toisten ihmisten ainutlaatuiseen mielikuvitukseen. Ne myös antoivat minulle uskon siihen, kuinka paljon itse voimme vaikuttaa elämäämme. Se oli tärkeä oppi yhteisössä, jossa niin monet kaipasivat koti-Karjalaan ja alistuivat aika harmaaseen ja ikävään arkipäivään. 

Vielä tilanteesta kaupan kassalla. Kysyin: “Mikä hätänä?” Naisen silmiin tuli eloa. Hän vilkaisi oikealle ja näki, ettei minun jälkeeni ollut jonoa, ja ryhtyi sitten kertomaan, mikä hänen mieltään synkisti.

 

Kuva Kiiskilän kansakoululaisista 30-luvulta (Viipurin mlk)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Blogiarkisto

Kategoriat