Näin tänä yönä unta 90-vuotiaasta äidistäni ja hänen kahdesta muutamaa vuotta nuoremmasta ystävästään, jotka ovat sisaruksia. Kaikki kolme kasvoivat samassa kylässä Askolassa, ja ovat asuneet koko aikuisikänsä Lahdessa. Nyt äitini asuu yksin omakotitalossa ja sisarukset kumpikin omassa kerrostaloasunnossaan useamman kilometrin päässä toisistaan. Liikuntarajoitteidensa vuoksi kolme ystävystä näkevät toisiaan harvoin, tuskin kerran vuodessa.

Unessani nämä kolme asuivat yhdessä kolmen makuuhuoneen asunnossa, jonka ikkunoista näkyi puita ja matalia rivitaloja. Se muistutti jossain määrin tanskalaista asumisyhteisöä, Trudeslundia, jossa asuin 90-luvulla, kun lapseni olivat pieniä. 

Aamulla ystävysvanhukset kokoontuivat keittiöolohuoneeseen kahville ja aamupuurolle. Kuulin iloista puheensorinaa. Ovi kävi, ja sisään tuli parikymmentä vuotta nuorempi nainen. Hänkin istuutui aamiaispöytään. Oliko hän kotiavustaja, kodinhoitaja vai naapuri? En tiedä, mutta aamiaisen jälkeen äitini lähti kävelylle hänen kanssaan, ja sisarukset vetäytyivät omiin huoneisiinsa. 

Heräsin siihen, että mieheni toi minulle aamukahvin sänkyyn. Nyt hän on lähtenyt aamulenkilleen, ja minä ryhdyin kirjoittamaan tätä blogipostausta.

Yleensä uneni ovat aika sekavia, enkä ymmärrä miten ne syntyvät. Tämä uni liittyy kuitenkin selvästi kahteen ajankohtaiseen seikkaan. Soitan yleensä äidilleni kerran viikossa, sunnuntaisin. Usein hän valittaa, ettei kukaan ole käynyt koko päivänä ja ettei televisiostakaan tule mitään katsomisen arvoista. Tänä viikonloppuna minun on myös valmisteltava noin 15-minuutin puhe yleisötilaisuuteen, jonka ryhmä yhteisasumisesta kiinnostuneita amerikkalaisia on järjestänyt Flagstaffissa, Pohjois-Arizonan suurimmassa kaupungissa. Minua on pyydetty puhumaan omista kokemuksistani lapsiperheen äitinä Trudeslundissa sekä Trudeslundin päätöksentekoprosesseista. Toimin nimittäin yhteisön hallituksessa vuoden ajan.

Voisin tietysti kertoa loputtomasti yhteisöasumisen käytännön hyödyistä: kuinka yhteiset ateriat, yhteinen pesutupa, hyvät naapuruussuhteet yms. säästävät aikaa ja rahaa, mutta mielestäni tärkeintä oli yhteenkuulumisen tunne. Ainakin Trudeslundin olivat valinneet ihmiset, jotka tuntuivat aidosti välittävän yhteisön muista jäsenistä. Minun aikanani noin 130 jäsenestä vajaat 10 oli eläkeläisiä ja tiedän että osa heistä - nyt jo yli 80-vuotiaita - elää edelleenkin Trudeslundissa. Se on ihanteellinen paikka kaikenikäisille, jotka eivät pidä yksinäisyydestä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat