Päätin kirjoittaa kirjan. Mutta miten päästä alkuun? Aamun sanomalehdessä oli ilmoitus, että kaupungin toimintakeskuksessa kokoontuu keskiviikkoisin puolikahdelta kirjoittajaryhmä. Hetkeä myöhemmin löysin internetistä Meet Up-verkostoportaalista ilmoituksen toisesta kirjoittajaryhmästä, joka kokoontuu keskiviikkoisin kuudelta keskustan taiteilijakahvilassa. Onneksi oli keskiviikko. 

Puolikahdelta istuin sitten yhdeksän naisen ja yhden miehen kanssa pitkän muovisen pöydän ympärillä vaatimattomasti sisustetussa kokoushuoneessa. Kaikki osanottajat olivat suunnilleen saman ikäisiä kuin minä. Esittäydyimme ja kerroimme motiiveistamme kirjoittaa. Kuullosti siltä, että useammat olivat jo julkaisseet kirjan tai pari ja saattoivat kutsua itseään kirjailijoiksi. Minun ansioni rajoittuvat joihinkin lehtijuttuihin  ja kalpenevat muiden saavutusten rinnalla. 

Vain yhdellä oli minun lisäksesi läppäri. Kaikilla muilla oli edessään isot vihkot. Ryhmässä tunnutaan uskovan, että syntyy parempaa jälkeä, jos ensin kirjoittaa käsin ja myöhemmin kotona kirjoittaa tietokoneella puhtaaksi. Ehkä täytyy joskus kokeilla, mutta minun kärsivällisyyteni joutuu kyllä koetukselle, jos yritän ymmärtää omaa käsialaani. 

Ryhmän kokoonkutsuja antoi meille kirjoitushaasteeksi sanan “postilaatikko” ja 25 minuuttia aikaa kirjoittaa.  Kirjoitin noin neljänsadan sanan kertomuksen runosta Tiedemiehen paluu, jonka nuoruudenaikainen ystäväni oli kirjoittanut palattuaan stipendimatkaltaan Bulgariasta 70-luvun lopulla. Kirjeenvaihtomme oli loppunut äkkinäisesti 80-luvun alussa, kun ystäväni oli luullut löytäneensä elämänsä naisen ja oli menossa naimisiin.

Tämän vuoden helmikuussa lähetin runonkirjoittajalle yli 35 vuoden tauon jälkeen sähköpostitse kopion runosta.  Hän vastasi vielä samana päivänä. Arvosteli runoansa kliseiden runsaudesta, mutta löysi siitä myös yhden viisauden, jonka olisi toivonut ymmärtäneensä aikaisemmin. Nimittäin että hänen olisi pitänyt aikoinaan etsiä naista, joka rakastaa vanhoja pölyisiä kirjoja.

Kirjoitussession jälkeen jokainen luki vuorollaan tekstinsä ääneen ja sai palautetta ryhmältä. Kaikki palaute oli positiivista ja rakentavaa. Mielessäni ihailin muutaman ryhmäläisen runsasta sanavarastoa, mutta päätin tyytyä siihen, ettei minun englannintaitoni koskaan tule yltämään samalle tasolle. Sen tajuaminen rajoittaa tietysti millainen kirja minun kannattaisi kirjoittaa. Ei ainakaan mitään maalauksellista. 

Parin tunnin kotilevon jälkeen ajoin yliopiston nurkalla sijaisevaan opiskelijakahvilaan. Sinne oli jo saapunut 11 nuorehkoa kirjoittajaa. Kaikilla oli läppärit edessään. Lyhyen esittelykierroksen jälkeen ryhdyimme kirjoittamaan. Jokaisella oli oma kirjoitushankkeensa meneillään, etupäässä romaaneja. Yksi kirjoittaa vampyyreista, toisen päähenkilönä ovat zombit ja yksi pariskunta kirjoittaa yhdessä käsikirjoitusta interaktiiviseen internetpohjaiseen teokseen. Taustalla kuului hiljaista musiikkia. Minä ryhdyin kirjoittamaan tätä juttua. Ehkä se on askel kohti ensimmäistä kirjaani…

Tunnin kirjoittamisen jälkeen yksi toisensa jälkeen sulki läppärinsä ja poistui vähä-äänisesti paikalta. Niin minäkin.  Ryhmien ansiosta luova osa aivoistani oli saanut aikaan mielestäni kaksi aika kelpoa juttua. Lisäksi olin tutustunut yhden päivän aikana pariinkymmeneen mielenkiintoiseen ihmiseen, joiden kanssa on kiva istua yhdessä kaikessa hiljaisuudessa ja kirjoittaa. Odotan jo innokkaasti seuraavia tapaamisia. 

 

Kuva: Minun pari vuotta vanha läppärini.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat