Kirjoitukset avainsanalla merihätä

Yhtenä lopputalven iltana vuonna 1983 tuleva norjalainen aviomieheni ja minä ideoimme, mitä kivaa  yhteistä tekemistä keksisimme kesäksi. Suhteemme oli parin vuoden ikäinen, asuimme vuokralla vanhassa talossa Oslon kuninkaan linnan kyljessä, eikä meillä ollut mitään yhteistä projektia. Kumpikin kävi töissä omalla tahollaan päivisin. Minä harrastin opiskelua yliopistossa iltaisin ja viikonloppuisin. Mies taas käytti vapaa-aikaansa oman yrityksen perustamiseen pakistanilaisen työtoverinsa kanssa. Toisinaan kävimme elokuvissa, joskus kävimme syömässä ravintolassa, kun mies sai ylityöbonuksia. Iso osa minun palkastani meni suomalaisen opintolainani- ja Lahdessa sijaitsevan asuntoni lainan maksamiseen. 

Kun olimme aikamme ideoineet, ryhdyimme hinnoittelemaan ideoitamme. Lopputulos oli, että meillä olisi varaa ostaa pieni, käytetty purjevene. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan purjehtinut, mutta ajatus tuntui kivalta, ylelliseltä. Unelmissamme näimme, kuinka kiitäisimme Oslon vuonossa, rantautuisimme pikkusaariin, joissa viettäisimme rattoisia iltoja muiden purjehtijoiden kanssa raittiissa ulkoilmassa.

Parina viikonloppuna kävimme katsastamassa tarjolla olevia käytettyjä purjeveneitä. Päädyimme vanhaan Kolibri-merkkiseen veneeseen, jonka nimi oli Red Ghost (Punainen kummitus). Se oli kohtuuhintainen, ja sen mukana seurasi venepaikka Oslon sivuvuonon perukassa. Siinä oli pieni kajuutta, jossa hyvällä tahdolla mahtuisi nukkumaan neljä: kaksi keulassa ja kaksi sivukoijissa, joissa joutui pujottamaan jalat puoliksi veneen uumeniin. Kaupat tehtiin saman tien.

Raaputimme, lakkasimme ja puunasimme venettä pari viikonloppua hyytävän kylmässä kevättuulessa. Heti kun viimeiset jäät olivat lähteneet laskimme se vesille. Ajatuksena oli tehdä vain pieni kierros vuonon perukassa.  Irrotimme veneen kiinnitysköyden laiturista ja hinasimme isonpurjeen mastoon. Pian rivakka tuuli otti purjeesta kiinni ja lähti kiidättämään meitä ulapalle. Vauhti tuntui oikein mukavalta, mutta kun meillä ei ollut kokemusta purjeveneen kääntämisestä, hinasimme pian purjeen alas. Päätimme, että kääntäminen onnistuisi parhaiten moottorin avulla. 

Mies käynnisti moottorin. Tajusimme liian myöhään että olimme unohtaneet vetää kiinnitysköyden veneeseen. Se oli laahannut veneen perässä ja kiertäytyi nyt potkurin ympärille. Pähkäilimme aikamme, miten voisimme selvitä tilanteesta. Meillä ei tietenkään ollut matkapuhelinta eikä meri-VHF-radiopuhelinta siihen aikaan. 

Ainoa keino oli yrittää irrottaa köysi potkurista. Mies riisuutui alashoususilleen ja hyppäsi hyiseen veteen. Useaan kertaan hän sukelsi veneen alle ja yritti käsin pyörittää potkuria vastakkaiseen suuntaan. Näkyvyys veneen alla oli olematon, ja köysi oli kiertynyt tiukkaan. Isot aallot keinuttivat venettä, ja pelkäsin sen kaatuvan. Alkukevään merivesi oli ehkä 10-asteista, ja veden varaan joutuminen saattaisi merkitä hengen menoa.

Kylmästä lähes sinisenä mies luopui toivottomasta yrityksestä, ja autoin hänen veneeseen. Samassa huomasin vastakkaiseen suuntaan purjehtivan veneen. Huidoin sitä lähemmäksi ja huusin, voisinko saada kyydin venesatamaan. Sain kyydin. Venesatamasta sain lainata hinausköyden ja soutuveneen. Herätimme yleistä hilpeyttä, kun palasimme venesatamaan hinaten purjevenettämme soutuveneen perässä.

Taisimme hakeutua purjehduskurssille tämän kokemuksen jälkeen. Muutaman vuoden jälkeen hankimme isomman purjeveneen, jonka avulla tutustuimme perusteellisesti Oslon vuonoon lomilla ja viikonloppuina. 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Blogiarkisto

Kategoriat