Kirjoitukset avainsanalla sotalapset

Asta Schmidt ja minä Århusissa syyskuussa 2018

Vuoden 1947 kesä oli pitkä ja kuuma, samanlainen kuin tänä vuonna", kertoo 93-vuotias Asta Schmidt (o.s. Nielsen) mietteliäänä sillä aikaa kun hänen poikansa Sven Ole kaataa minulle kahvia. Tutustuin Sven Oleen elokuisella kirjoittajakurssilla, ja olemme vierailulla hänen vanhempien luona. He asuvat Århusissa 10 kilometrin päässä asumisyhteisössä, jonka he perustivat 30 vuotta sitten.

"Nousimme ennen kuutta aamuisin metsätöihin, kun vielä oli tarpeeksi viileää. Töitä teimme puoleen päivään saakka. Sen jälkeen auringon kuumuus oli armoton. "

Asta kertoo kokemuksistaan kesällä 1947, kun hän lähti laivalla Kööpenhaminasta Helsinkiin.  Uusi tanskalainen humanitaarinen yhteistyöjärjestö, Mellemfolkeligt Samvirke, lähetti hänet vapaaehtoistyöhön kotikaupunkiini Lahteen. Se oli perustettu vuonna 1944 auttamaan maita, jotka kärsivät toisen maailmansodan seurauksista. Suomi oli ensimmäisiä maita, joka vastaanotti vapaaehtoisia järjestön kautta.

"Niin, teimme töitä ilmaiseksi. Mutta ehkä se ei ollut niin idealistista, miltä se kuulostaa. Olimme olleet loukussa kotikaupungissamme Randersissa Pohjois-Jyllannissa viisi vuotta Saksan miehityksen takia. Ei, ei ole totta, että saksalaiset olisivat kohdelleet meitä huonosti. He käyttäytyivät niin asiallisesti kuin voivat niiisä oloissa.  Eivät he raiskanneet naisia.

Kun miehitys päättyi toukokuussa 1945, me nuoret villiinnyimme kuin lehmät kesälaitumelle päästessään. Halusimme pois Randersista. Lähteä mihin tahansa - pois. Jotkut ystäväni matkustivat Pariisiin tai Italiaan. En muista, miksi valitsin Suomen. Ehkä joku ystäväni ehdotti sitä. Suomi oli meille eksoottinen maa. Tiesimme, että suomalaislapsia oli lähetetty sodan alta turvaan Jyllantiin. Tiesimme, että Suomi oli pieni, köyhä maa, joka oli taistellut pitkään Venäjää vastaan. Paljon muuta emme Suomesta tienneetkään.

Kanssakäyminen karjalaisten pakolaisten ja muiden suomalaisten kanssa Lahdessa oli haastavaa. Suomen viranomaiset olivat lähettäneet ruotsinkielisiä maatalousopiskelijoita Helsingistä Lahteen toimimaan tulkkeina. He näyttivät meille, mitä meidän piti tehdä. Se ei ollut kovinkaan monimutkaista. 

Oksastimme kaadettuja puita ja kokosimme oksat isoiksi kasoiksi. Karjalaisille maanviljelijöille oli annettu vastaavankokoisia metsäpalstoja kuin mitä heillä oli ollut Karjalassa. Puutavaraa myymällä he ansaitsivat rahaa ja saattoivat kylvää viljaa ja muita kasveja raivatuille alueille.

Suomalaiset naiset vaikuttivat minusta epäluuloisilta emmekä tutustuneet heihin sen paremmin. Paljon miehiä oli kuollut ja haavoittunut sodassa, ja varmaan naiset  pelkäsivät, että me veisimme loputkin. Mutta ei se meitä haitannut. Kävimme tanssimassa suomenruotsalaisten maatalousopiskelijoiden kanssa,  ja meillä oli hauskaa.

Luulen, että meitä oli neljä ryhmää Tanskasta sinä kesänä. Lahden seudun maanviljelijät majoittivat meidät. Ei heillä tosin ollut ylimääräisiä tiloja, mutta sopu sijaa antoi. Emme syöneet yhdessä isäntäperheidemme kanssa. Ruoasta oli pulaa. Samvirke toimitti meille tarvikkeita, joista itse keittelimme ruokamme.. Ruoka oli niin yksinkertaista: ei kahvia, ei suklaata eikä muita herkkuja. Mutta ei sillä ollut väliä. Olimme nuoria ja ulkomailla seikkailemassa.

Minun majapaikkani oli Sirkka ja Urho (tai Yrjö?)  Halmeen kotona. Heillä oli minua vähän nuorempi poika, Kalevi. Menetin yhteyden heihin jo kauan sitten. Ovat varmaan kaikki jo kuolleet.

Se mikä minut yllätti heti Suomeen tullessani oli, että Helsingissä oli paljon uusia rakennuksia. Ei näkynyt mitään merkkejä sodan tuhoista. Mutta kuulin muilta, että olivat nähneet jäänteitä silloista, joita saksalaiset  olivat räjäyttäneet paetessaan Suomen armeijaa pohjoiseen. Siltoja ei oltu alettu vielä korjata, koska niiden lähettyvillä saattoi olla maamiinoja.

Se oli hyvä kesä. Tunsimme itsemme hyödyllisiksi."

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli neljä vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Blogiarkisto

Kategoriat