Kirjoitukset avainsanalla Lahti

Asta Schmidt ja minä Århusissa syyskuussa 2018

Vuoden 1947 kesä oli pitkä ja kuuma, samanlainen kuin tänä vuonna", kertoo 93-vuotias Asta Schmidt (o.s. Nielsen) mietteliäänä sillä aikaa kun hänen poikansa Sven Ole kaataa minulle kahvia. Tutustuin Sven Oleen elokuisella kirjoittajakurssilla, ja olemme vierailulla hänen vanhempien luona. He asuvat Århusissa 10 kilometrin päässä asumisyhteisössä, jonka he perustivat 30 vuotta sitten.

"Nousimme ennen kuutta aamuisin metsätöihin, kun vielä oli tarpeeksi viileää. Töitä teimme puoleen päivään saakka. Sen jälkeen auringon kuumuus oli armoton. "

Asta kertoo kokemuksistaan kesällä 1947, kun hän lähti laivalla Kööpenhaminasta Helsinkiin.  Uusi tanskalainen humanitaarinen yhteistyöjärjestö, Mellemfolkeligt Samvirke, lähetti hänet vapaaehtoistyöhön kotikaupunkiini Lahteen. Se oli perustettu vuonna 1944 auttamaan maita, jotka kärsivät toisen maailmansodan seurauksista. Suomi oli ensimmäisiä maita, joka vastaanotti vapaaehtoisia järjestön kautta.

"Niin, teimme töitä ilmaiseksi. Mutta ehkä se ei ollut niin idealistista, miltä se kuulostaa. Olimme olleet loukussa kotikaupungissamme Randersissa Pohjois-Jyllannissa viisi vuotta Saksan miehityksen takia. Ei, ei ole totta, että saksalaiset olisivat kohdelleet meitä huonosti. He käyttäytyivät niin asiallisesti kuin voivat niiisä oloissa.  Eivät he raiskanneet naisia.

Kun miehitys päättyi toukokuussa 1945, me nuoret villiinnyimme kuin lehmät kesälaitumelle päästessään. Halusimme pois Randersista. Lähteä mihin tahansa - pois. Jotkut ystäväni matkustivat Pariisiin tai Italiaan. En muista, miksi valitsin Suomen. Ehkä joku ystäväni ehdotti sitä. Suomi oli meille eksoottinen maa. Tiesimme, että suomalaislapsia oli lähetetty sodan alta turvaan Jyllantiin. Tiesimme, että Suomi oli pieni, köyhä maa, joka oli taistellut pitkään Venäjää vastaan. Paljon muuta emme Suomesta tienneetkään.

Kanssakäyminen karjalaisten pakolaisten ja muiden suomalaisten kanssa Lahdessa oli haastavaa. Suomen viranomaiset olivat lähettäneet ruotsinkielisiä maatalousopiskelijoita Helsingistä Lahteen toimimaan tulkkeina. He näyttivät meille, mitä meidän piti tehdä. Se ei ollut kovinkaan monimutkaista. 

Oksastimme kaadettuja puita ja kokosimme oksat isoiksi kasoiksi. Karjalaisille maanviljelijöille oli annettu vastaavankokoisia metsäpalstoja kuin mitä heillä oli ollut Karjalassa. Puutavaraa myymällä he ansaitsivat rahaa ja saattoivat kylvää viljaa ja muita kasveja raivatuille alueille.

Suomalaiset naiset vaikuttivat minusta epäluuloisilta emmekä tutustuneet heihin sen paremmin. Paljon miehiä oli kuollut ja haavoittunut sodassa, ja varmaan naiset  pelkäsivät, että me veisimme loputkin. Mutta ei se meitä haitannut. Kävimme tanssimassa suomenruotsalaisten maatalousopiskelijoiden kanssa,  ja meillä oli hauskaa.

Luulen, että meitä oli neljä ryhmää Tanskasta sinä kesänä. Lahden seudun maanviljelijät majoittivat meidät. Ei heillä tosin ollut ylimääräisiä tiloja, mutta sopu sijaa antoi. Emme syöneet yhdessä isäntäperheidemme kanssa. Ruoasta oli pulaa. Samvirke toimitti meille tarvikkeita, joista itse keittelimme ruokamme.. Ruoka oli niin yksinkertaista: ei kahvia, ei suklaata eikä muita herkkuja. Mutta ei sillä ollut väliä. Olimme nuoria ja ulkomailla seikkailemassa.

Minun majapaikkani oli Sirkka ja Urho (tai Yrjö?)  Halmeen kotona. Heillä oli minua vähän nuorempi poika, Kalevi. Menetin yhteyden heihin jo kauan sitten. Ovat varmaan kaikki jo kuolleet.

Se mikä minut yllätti heti Suomeen tullessani oli, että Helsingissä oli paljon uusia rakennuksia. Ei näkynyt mitään merkkejä sodan tuhoista. Mutta kuulin muilta, että olivat nähneet jäänteitä silloista, joita saksalaiset  olivat räjäyttäneet paetessaan Suomen armeijaa pohjoiseen. Siltoja ei oltu alettu vielä korjata, koska niiden lähettyvillä saattoi olla maamiinoja.

Se oli hyvä kesä. Tunsimme itsemme hyödyllisiksi."

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Menin naimisiin ensimmäisen kerran heinäkuun 1:nä 1983. Pormestari vihki meidät isossa toimistossaan Lahden maistraatissa.  Vihkimisen jälkeen juhlimme Mukkulan kartanoravintolassa syöden ja tanssien. Läsnä oli meidän kummankin lähiomaiset ja ystävät Norjasta, Ruotsista ja Suomesta. 

Häiden jälkeen tuore aviomieheni, ainoa sisareni ja minä lensimme häämatkalle: ensin viikoksi New Yorkiin ja sitten pariksi viikoksi Meksikoon. Miksi meitä oli kolme häämatkalla? Siitä yksinkertaisesta syystä, että olimme asuneet yhdessä Oslossa jonkin aikaa, ja tulimme hyvin toimeen keskenämme. Ja miksi sisareni ei olisi saanut kokea samoja seikkailuja kuin me kaksi? 

Minulla oli myös jonkinlainen ennakkoaavistus siitä, että sisareni ehkä koskaan menisi naimisiin. Sen vuoksi emme oikeastaan edes keskustelleet siitä, lähtisikö hän mukaan häämatkalle. Pikemminkin olisi voinut kysyä: miksi ei?

Vietimme häämatkan ensimmäisen yön YMCA-hotellissa Manhattanin 33. kadulla, mikä ei ollut paras mahdollinen paikka New Yorkissa vuonna 1983. Joku luultavasti tapettiin käytävällä juuri meidän ovemme ulkopuolella aamuyöstä. Kesti jonkin aikaa vielä kuolinhuutojen vaiettua ennen kuin uskalsimme avata oven ja tarkistaa, että sisareni käytävän vastakkaisella puolella olevassa huoneessa oli vielä hengissä.

Seuraavana päivänä Keskuspuiston läpi kävellessämme kimppuumme hyökkäsi kaksi mustaa miestä ja palatessamme 33. kadulle näimme jonkun makaavan kadulla ja ympärille kerääntyneen väkijoukon ja poliiseja. 

Järkyttyneinä muutimme samana päivänä useamman tähden hotelliin YK:n päämajan kupeeseen. Vastaanottovirkailija varoitti avaimia ojentaessaan: “Älkää sitten avatko ovea kenellekään, jonka kanssa ette ole etukäteen sopineet tapaamisesta.”Emme tunteneet oloamme turvalliseksi hyvätasoisen hotellin 10. kerroksessa huoneen oven neljästä turvalukosta huolimatta. Unohdinko mainita edellä, ettemme ensimmäisen yön kauhujen jälkeen halunneet sisareni enää nukkuvan erillisessä huoneessa?

Kolmantena matka-aamuna vuokrasimme auton, jolla paeta suurkaupungista ja suunnata kohti Niagaran putouksia. Sinne ilmeisesti monet vastanaineet hakeutuivat. Emme kuitenkaan selvinneet niin pitkälle. Juutuimme loppuviikoksi nauttimaan maaseudun rauhasta pienessä tienvarsimotellissa, jonka uima-altaalla oli hyvä vilvotella heinäkuun helteessä.

New Yorkin jälkeen Meksikon yli 10-miljoonainen pääkaupunki vaikutti paratiisimaiselta, vaikka ohut vuoristoilma haisikin pakokaasuilta ja lämpötila lähenteli 40:tä. Mutta ihmiset olivat ystävällisiä ja näyttivät normaaleilta Emme nähneet yhtäkään mielisairasta koditonta istumassa kadulla nyppimässä täitä hiuksistaan tai pissaamassa maanalaisen asemilla. Kumma kyllä tunsimme olomme turvallisemmaksi kuin USA:ssa.

Seuraavat pari viikkoa matkustimme pitkiä rupeamia tavallisten ihmisten busseilla, kiipeilimme pyramidien huipuille ja laskeuduimme niiden sisälle sekä patikoimme tukahduttavassa viidakossa Jukatanin niemimaalla.

Onneksi olin ennen häämatkaamme ottanut yhteyttä meksikolaiseen ystävääni Anaan, joka oli ollut seinänaapurini Grenoblen opiskelijakampukselle paria vuotta aikaisemmin. Vietimme useamman päivän Anan kotona Emiliano Zapatan pikkukaupungissa. Se tarjosi meille tilaisuuden nähdä meksikolaista perhe-elämää. Ana myös järjesti meille retkiä lähiseuduille ja pääsimme ratsastamaan savannilla hänen ystävänsä hevosilla.

Kun Ana vuosia myöhemmin sai ensimmäisen lapsensa, hän antoi tytölleen nimeksi Taria Aneli minun ja sisareni nimien mukaan. Facebookin kautta olen saanut tuoreita kuvia Anasta ja hänen lapsistaan. 

Oli upeaa, että sisareni oli mukana ensimmäisellä häämatkallani. Norjalainen poikaystäväni ja minä olimme asuneet yhdessä pitkän aikaa ennen häitä, eikä meillä ollut tarvetta käyttää häämatkaamme lähempään tutustumiseen. Nyt silloinen mieheni kuuluu hamaan menneisyyteen, mutta voin jakaa häämatkan muistoja sisareni kanssa. Ja sisaresta vielä: hän ei koskaan mennyt naimisiin.

Kuva: Maya-intiaanien rakentama temppeli-pyramidi Jukatanin niemimaalla.

Söin jokin aika sitten aamiaista Leninin kanssa. Tämän nelikymppisen meksikolaisen miehen vanhemmat olivat venäläisen Vladimir Leninin ihailijoita ja siksi nimenneet poikansa Leninin mukaan. Hän tiesi yllättävän paljon myös Suomen ja Venäjän yhteisestä historiasta. Minä ylpeänä tiesin kertoa, että kaimansa oli majaillut myös minun kotikaupungissani Lahdessa aikoinaan. Tosin hän asui myös monessa muussa paikassa Suomessa. Joka tapauksessa Leninin ystävyyssuhteet Suomessa varmasti vaikuttivat siihen, ettei Leninillä neuvosto-Venäjän johtajana ollut ongelmia tunnustaa Suomen itsenäisyyttä sata vuotta sitten.

Aina tilaisuuden tullen mainostan Suomea ulkomailla asuessani. Arizonassa olemme Urajärveltä kotoisin oleva Hannaliisa-ystäväni kanssa jo muutamana viime vuotena edustaneet Suomea Pohjois-Arizonan yliopiston kansainvälisillä festivaaleilla. Hän on asunut Yhdysvalloissa ylioppilaaksi tulostaan lähtien ja on ainakin yhtä ylpeä suomalaisuudestaan kuin minäkin.

Joskus tuntuu, että ulkomailla asuessa monet suomalaiset ilmiöt saavat vielä suuremman merkityksen kuin Suomessa asuessa. Äskettäin yhtenä lauantaiaamuna nousin paistamaan karjalanpiirakoita pitkästä aika, kun mieleeni muistui että karjalainen mummoni paistoi niitä aina lauantaiaamuisin. Niitä sitten tarjoilin sen illan nyyttikesteissä, joissa oli vieraita varmaan 50 maasta. Piirakat loppuivat heti alkuillasta.

Yliopiston festivaalien amerikkalaisten vieraiden Suomi-tietous keskittyy usein Suomen koululaitokseen - todennäköisesti, koska kävijät ovat etupäässä yliopistoväkeä. Jotkut ovat käyneet tai haaveilevat risteilystä Itämerellä, jonka aikana he samalla näkisivät Kööpenhaminan, Tukholman, Helsingin, Pietarin ja Tallinnan. Toivottavasti risteilyillä on luentoja myös Suomen yhteiskuntaoloista, jottei päivän nähtävyyskierros Helsingissä jää ainoaksi tiedonlähteeksi. 

Yksi festarivierailijoista oli paikallisen yliopiston kansainvälisen keskuksen johtaja. Hän oli äskettäin palannut Jyväskylästä, jossa oli neuvotellut opiskelijavaihdon aloittamisesta Jyväskylän ja Pohjois-Arizonan yliopiston välillä. 

Seuraava vierailija oli chileläinen opiskelijatyttö. Hetken aikaa juteltuamme kävi ilmi, että olin tavannut hänen hyvän ystävänsä viime joulukuussa Suomen Santiago de Chilen suurlähetystössä, jossa olimme asioineet yhtä aikaa. Ystävä oli silloin lähdössä vaihtoon Jyväskylän yliopistoon. Joskus maailma tuntuu tosipieneltä...

Tänä vuonna ehkä eksoottisimmat festarivieraat olivat ryhmä kuwaitilaisia insinööriopiskelijoita, jotka olivat nähneet kuvia revontulista ja jääigluista. Pojat todella halusivat päästä kokemaan ne paikan päällä. Mutta ensin he aikovat käydä katsastamassa Japanin. Joidenkin opiskelijoiden vanhemmillä ei tunnu olevan rahasta puutetta. Ilmaiseen yliopisto-opiskeluun tottunutta meikäläistä kauhistuttavat jo amerikkalaisten korkea lukukausimaksut. Usein ulkomaalaisilta peritään vielä kaksinkertainen hinta...

 

Seuraa 

Olen ollut palkkatyöstä vapaa jo yli kuusi vuotta. Jokainen päivä on uusi haaste, ja haluan tällä foorumilla jakaa kokemuksiani siitä, miten voi tehdä elämästään mielekästä missä iässä tahansa. Olisin iloinen kaikesta rakentavasta palautteesta.

Blogiarkisto

Kategoriat