Olen nyt etsinyt eläkeläisen identiteettiä kaksi vuotta. Koronalle kiitos, että siihen on ollut enemmän aikaa, kuin ilman kyseistä epidemiaa olisi ollut. Ei sellaista identiteettiä ole olemassakaan, joten tiedoksi vaan kaikille. Etenkin ensimmäisenä vuonna minulta tiedusteltiin usein, että miltä nyt tuntuu. Ihan samalta tuntui ja tuntuu yhä. Kyllä me eläkkeelle jääneet olemme samoja tyyppejä, kuin ennenkin. Suuri muutos on, että päivätyöstä vapautuvan ajan saa käyttää pitkälti haluamallaan tavalla. Osa meistä ei halua, osa palaa päivätyöhön ja osa ei halua lähteä sieltä repimälläkään. Jos työhön on taloudellinen pakko, ymmärrän valinnan. Jos sellaista pakkoa ei ole, ihmettelen valintaa. Olen kuullut monia syitä, jotka ovat ehkä vain verukkeita. Onko kyseessä sittenkin uskalluksen tai mielikuvituksen puute? Listasin tähän kolme yleisintä selitystä niiltä, jotka joko puurtavat tai viettävät aikaansa muuten vaan tehtävissään 68-vuotiaaksi, ja jopa sitä kauemmin.
Olen aina tehnyt vain työtäni, olen antanut sille kaiken energiani, en harrasta mitään.
Olisiko nyt mahdollista aloittaa se harrastus, josta joskus unelmoit, jolle ei koskaan kuitenkaan ollut aikaa? Liittyisitkö kuoroon, hankkisitko viljelypalstan, lähtisitkö työväenopiston luennoille, hirviporukkaan, kirjoittajayhteisöön tai aloittaisit innostavissa vapaaehtoistehtävissä? Eläkeelle pääseminen tarkoittaa vapautta. Eläkeläinen on oman itsensä hallitsija.
Minulla on arvostettu tehtävä, paljon kokemusta ja haluan antaa asiantuntemukseni organisaation käyttöön niin kauan, kuin se on mahdollista.
Oletko sinä jotain muutakin, kuin tehtäväsi määrittämä? Jos olet ihan rehellinen, niin eikö joskus kyllästytä? Uskalla ajatella, että paikkasi ottaisi joku nuorempi, toisi siihen uusia ulottuvuuksia ja se olisi organisaatiolle hyväksi. Luopuminen ilmaisista lounaista ja kokouspullista saattaa pidentää elinikää ja tehdä elämästäsi laadukkaampaa.
En oikein tiedä, mitä vapautuvalla ajalla sitten tekisin, kun minulla ei ole perhettä ja ne ihmiskontaktit ovat siellä työpaikalla.
Koskaan ei ole liian myöhäistä saada uusia ystäviä. Oman asuinalueen Facebook-ryhmistä löytyy varmasti lenkkeily- ja näyttelyseuraa, joka voi johtaa syvempäänkin ystävyyteen. Hankkimalla tai koiran tai ryhtymällä naapurin söpön pikkukoiran ulkoiluttajaksi kasvatat päivittäistä jutustelumäärääsi huimaavasti. Osta rohkeasti paikka seuramatkalle, joko ihan kotimaassa tai kauempana. Kahden hengen huoneeseen majoittuu aina toinen, jo siinä on mahdollisuus.
Kun ihmisellä on vain tämä yksi elämä elettävänä, kannattaa miettiä, mitä sillä jäljellä olevalla ajalla haluaa tehdä. Ihan oikeastiko, sitä samaa, vanhaa ja tuttua päivätyötä? Jokaisessa meissä on osaamista, lahjakkuutta ja monia sellaisia ominaisuuksia, joilla ei ole ollut tilaa tulla esiin. Eräs tuttava maalaa nyt tauluja ja matkustaa saman henkisten kanssa ajoittain sinne, missä valo on maalaamiselle hyvä. Toinen tuttavani viettää aikaa lastenlastensa kanssa ja tekee ystäville koruja. Kolmas tuttavani on liittynyt harrastelijateatteriin ja neljäs entisöi huonekaluja.
Maailma tarjoaa niin paljon mahdollisuuksia, että me helposti innostuvat ihan hengästymme. Kaikkeen ei voi tarttua, mutta kokeilujen kautta löytyy ne itselle tärkeimmät ja iloa tuottavat jutut. Sain taas uuden idean. Haluaisin kovasti perustaa eläköityvien konsultointipisteen, jossa yksilöllisesti pohdittaisiin, mitä kaikkea ihanaa kullekin olisi mahdollisuuksien rajoissa. Ehkä nappaan tästä itselleni uuden vapaaehtoistehtävän…olisikohan tälle kysyntää…Oikeastaan ehdotin tämän tyyppistä jo vuosia sitten entiselle työnantajalleni, jonka olisi mielestäni ollut vastuullista huolehtia niistä, jotka olivat antaneet organisaatiolle kaikkensa. Nämä puurtajat kun olisivat mielellään jatkaneet organisaation palveluksessa, vapaaehtoistehtävissä, niillä piilokyvyillään, toisenlaisissa tehtävissä. Ei tarvinnut organisaatio heitä. Onneksi on monia muita vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksia. Jonkun pitää vain niistä kertoa näille puurtajille.
Tuota konsultointi-ideaa miettiessäni viimeistelen kolmatta romaaniani ja pakkaan huomista varten osan sorminukeistani kuljetuslaukkuun. Suuntaamme huovutettujen tyyppien kanssa huomenna Lastensairaalaan, jossa asettelen itseäni uuteen, vapaaehtoisen tehtävään. Jännittää hieman, mutta niin pitääkin. Se kuuluu omien mukavuusrajojen ylittämiseen ja uuteen uskaltamiseen.
Me olemme eläkkeelläkin niitä samoja tyyppejä, kuin työssä ollessamme, mutta me voimme olla vielä enemmän.
