Kirjoitukset avainsanalla ikääntyminen

Aavistus syksyä aamuilmassa viivytti lähtöäni työhön elokuun 24. päivänä. Lopulta astelin autolle ja lähdin ajelemaan. Jo kaukaa näin, että kotini lähistöllä, ensimmäisen suojatien kohdalla seisoi kolme pikkuista koululaista. Hiljensin ja pysähdyin jo hyvin kauas. Tytöt ylittivät tien ja minä jatkoin matkaa. Ohittaessani heidät, tyttöjen kädet nousivat kiivaaseen vilkutukseen. Minä vilkutin takaisin ja sanoin kuvailemattoman suuri kaipuu puristi rintaani, minulta pääsi itku. Isäni kuoli yllättäen kaksi vuotta ja kaksi kuukautta aikaisemmin. Nyt isän ikävä ja suru vyöryi varoittamatta päälleni valtavalla kohinalla.

Hämmennyin. En ymmärtänyt omaa reaktiotani ja itkukin väistyi vasta moottoritielle päästyäni. Oli surullinen ja yksinäinen olo.

Työssä olin ehtinyt aloitella päivän puuhia, kun puhelin soi. Sain suru-uutisen. Äitini oli kuollut neljäkymmentä minuuttia aikaisemmin. Juuri silloin, kun pikkuiset koululaiset vilkuttivat minulle ja minulta pääsi itku.

Aika pysähtyi. Minä pysähdyin.

Olen yhtäkkiä siirtynyt ensimmäiseen riviin. Takana on kuusikymmentä vuotta elämää, edessä määrä, jota en tiedä. Molemmat vanhempani kuolivat 82-vuotiaina. Yritän väistellä ajatusta, että ehkä minullakin on parhaimmassa tapauksessa tuo parikymmentä vuotta jäljellä. Tarkemmin ajateltuna 20 vuotta tuntuukin ruhtinaalliselta. Se on reilut 7300 päivää. Luku saattelee minut miettimään, mitä kaikkea noina päivinä haluaisin tehdä ja kokea.

Olen nähnyt ja kokenut paljon. Olen saanut matkustaa, rakastaa ja kokea rakkautta. Olen saanut opiskella mitä haluan sekä tehdä palkkatyötä että vapaaehtoistyötä josta pidän. Olen saanut syntymäsukuni ja mieheni suvun kautta elämääni ihania ihmisiä ja minulla on rakkaita ystäviä. On kuitenkin jotain, jota vielä kaipaan.

Nyt itsekin mummona ymmärrän minulle niin rakasta Tilda-mummoani. –Kun saisin niin kauan ellää, että näkisin siun isoks kasvaneen, mummo tapasi huokailla. Hänen toiveensa toteutui. Hän näki minun valmistuvan ensimmäiseen ja toiseenkin ammattiin sekä menevän työelämään. Hän ehti myös nähdä ensimmäisen lapseni syntymän.

Minäkin toivon, että saan nähdä minulle rakkaiden lastenlasteni kasvavan aikuisiksi ja pärjäävän. Rakastavin mummosilmin seuraan heidän puuhiaan ja toivon oman mummoni sanoin heille varjelusta jokaiseen heidän askeleeseensa.

Toivonhan minä toki paljon muutakin. Toivon hyviä päiviä perheeni ja ystävieni kanssa. Niiden eteen olen valmis aikaani antamaan. Toivon, että saan vapaaehtoistyössäni rikos- ja riitasovittelijana olla edistämässä osapuolten sovun syntymistä mahdollisimman monta kertaa.

Kun annan ajatusteni lentää toiveiden siivin, maailma näyttää taas valoisammalta. Elämällä on varmasti vielä paljon hyvää annettavana. Olen kiitollinen, että sain pitää vanhempani näin kauan. Eturiviin astuminen ei tunnukaan enää niin pelottavalta.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Seinäkalenterissa on miltei kuukauden ollut esillä sivu, jossa lukee toukokuu. Vapusta alkava aika on puutarhamöyrijälle yleensä silkkaa hurmosta. On niin paljon tehtävää ja jokainen lämpenevä päivä on oodi luonnolle, joka tekee taikoja. Ei kuitenkaan tänä vuonna.

Kevään kylmyys on pitänyt viluisen puutarhamöyrijän tiiviisti sisätiloissa. Niinä harvoina päivinä, kun pihapuuhiin olisi voinut mennä, on kohtalo  veikistellyt ja tuonut möyrijälle taudin. Toukokuussa olen sairastanut kolme viikkoa, tavannut viisi lääkäriä, etsinyt apua terveysasemalta, yksityiseltä lääkäriasemalta ja yliopistollisesta sairaalasta. Olen kadottanut ääneni, vimmani ja tarmoni. Istun alistuneena lämpimän takan muurin kyljessä ja katson, miten mustarastaat ahkeroivat pihallani kotilojahdissa. On niin kuivaa, ettei kotiloitakaan tahdo löytyä.

Netistä tilatut perennat saapuvat limaisina ja homeisina. Ystävä kuvaa taimet ja reklamoi. Kaikki tuntuu menevän tätä keväänä pieleen. Kesäkukatkin on hankkimatta. Onneksi, paleltuisivat vielä.

Puutarhani on minulle kuin vesi purjehtijalle, sinne on päästävä jokaisena vapaana hetkenä. Ovestahan pääsee, jos keho kestää kylmää. Tänä vuonna ei tunnu kestävän. Möyrimiseen tarkoitetut käteni tuntuvat hyödyttömiltä, edes puutarhalehteä en jaksa pidellä. Yhtään puutarhaohjelmaa en katso.

Olen tarjonnut Stadin aikapankissa vanhojen perennoiden jakotaimia ja hätäännyn, kun taimihalukkaita alkaa ilmaantua. Tarvitsen kasveista maksuksi saatavat tovit, jotta voin maksaa velkani aikapankille. Kyllä, olen elänyt velaksi. Taitava lapionheiluttaja Katariina kävi perustamassa minulle uuden penkin ja kaivamassa rikkaruohovallia naapurin ja meidän tontin rajalle. Homma sujui hyvin ja itsekin siitä voimaannuin, mutta velka jäi.

Apuun tulee ihana ystävä. Hän kaivaa perennat maasta ja ruukuttaa ne. Minä vain osoitan lajeja. Väsyn siitäkin ja on mentävä päiväunille. Illalla istuin sohvalla ja tuijotan pihalle. Olen  ilmojen ja taudin vankina. Kun näen rotan livahtavan portaiden alle, en jaksa edes hämmästyä. Seuraavaksi satanee puukkoja.

Toukokuun toiseksi viimeisenä päivänä antibiootti voittaa ja kuume kaikkoaa. Ei ole vuodet veljeksiä, tapasi mummoni sanoa. Nyt se on nähty, tämmöinen kevät, ei varmasti kenenkään veli tämä. Puutarhaporukoiden naamakirjassa näyttäytyy koko kylmyyden kauhu. Kuusamossa sataa lisää lunta ja vielä pohjoisempana keväästä vain haaveillaan.

Astelen varoen keväthoitoa vaille jääneellä pihallani ja iloitsen pilvistyvässä illassa siitä, että kasvit nousevat minua nuhtelematta. Tulppaanit työntävät ryhdikkäinä nuppujansa taivasta kohden ja kuunliljojen piipat avautuvat heleänvihreiksi toiveiksi kesästä. Kirsikkapuussa helähtää soimaan satakielen laulu ja silmäni kostuvat.

Mikään ei ole niin tärkeää, kuin puutarhan hoito, eikä sekään niin tärkeää. Puutarha itsessään on tärkeä. Se on minulle innoitus, ilo, tyydytys ja rauha. Se on myös kiusa, vaativa ja vajavuuteni näyttävä. Aina se koskettaa minua.

Illalla, kun kauan odotettu sade lopulta lankeaa kuivaan maahan, rauhoitun. Kyllä tästä vielä hyvä kesä tulee.

 

- Mummo menee kouluun! tokaluokkalainen hihitteli viime syksynä, kun kerroin alkaneeni opiskella.

- Kyllä mummo voi mennä kouluun! Täräytti leikkiikäinen ja jatkoi puuhailuaan.

On ihanaa, että elinikäisestä oppimisesta on tullut luonnollista. Vastaanottaessani todistuksen suorittamastani rikos- ja riita-asioiden sovittelijan koulutuksesta mietin sukumme vanhimpia naisia.

Kahdeksankymmentäluvulla kuollut mummoni sai käydä vain kiertokoulun. Se jälkeen elämä oli pelkkää työtä. Eikä työ tuolloin ollut mitään huvia, sitä ei tehty vapaaehtoisesti. Otsasi hiessä –meiningillä mentiin. 30-luvulla syntynyt äitini oli jo huomattavasti paremmassa asemassa. Hän kouluttautui vielä aikuisenakin uuteen ammattiin ja harrasti opiskelua pitkälle vanhuuteen asti.

Minä olen sitä sukupolvea, jolle uuden oppiminen on luonnollista. Työkalupakissani on neljä ammattia ja veressä kuplii ikuinen uteliaisuus uuteen. Erimielisyyksien selvittelyssä olen toiminut työyhteisöjen tukena jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Rikos- ja riitasovittelu tuntuikin itselleni luontevalta jatkolta. Siitä olen kaavaillut mielekästä täytettä tuleville eläkevuosille.

Puolen vuoden mittainen viikonloppuisin tapahtunut koulutus on nyt ohi ja elän oppimaani todeksi. Osa-aikaisuudesta vapautunut aika houkuttelee täyttämään sen sovitteluilla. Yritän pidätellä itseäni ja pysyä kohtuudessa. Yksi sovittelu viikossa voi olla minun vapaaehtoistyön panokseni. Sovittelussa on imua.

Sopiminen on tärkeää, kun ikäviä on tapahtunut. Se on monesti epäillylle pysähdyttävä, mahdollisuus muutokseen. Se on merkittävä kokemus myös muille asianosaisille. Kun asiat puhutaan kasvotusten, saa kuulla toista ja reflektoida itse. Puhuminen on hoitavaa.

Tänään sain nauttia sovittelun hedelmiä. Kun monenkertaisten perumisten ja esteiden jälkeen pääsimme kaikki saman pöydän ääreen, tahto sopimiseen oli osapuolilla vahva. Kun ihmiset sopivat, me vapaaehtoissovittelijat olemme vain fasilitaattoreita. On hienoa nähdä, miten osapuolet kykenevät kuuntelemaan toisiaan ja miten aito anteeksipyyntö voi olla. Sovittelijan palkinto tulee siinä, kun osalliset sanovat, että nyt on helpompi mennä elämässä eteenpäin. On hyvä tunne olla sellaista mahdollistamassa.

Kolmipäiväinen työviikko on tuonut minulle lisää sekä energiaa että vallattomuutta. Lähin ystäväni, lonkkasärky, ei ole mihinkään kadonnut, mutta minä annan sille nykyään vähemmän huomiota. Muutoksille on tullut tilaa ja minussa tapahtuu paljon muutoksia. Työpäivinäkin huomaan hymähteleväni, jopa hihitteleväni, on vaan niin hyvä olla. Olen hämmentynyt siitä, miten vähän kaipaan uusia tavaroita tai vaatteita. Tuntuu, että minulla on nyt kaikkea, kun minulla on aikaa muuhunkin kuin työhön ja nukkumiseen. Nautin ystävien seurasta enemmän kuin vuosiin ja maltan olla lastenlasten kanssa kiireettömästi, vailla suunniteltua ohjelmaa. Sanoin minulle tulevat aikakauslehdetkin irti. Minulla on ollut vuosikausia stressiä siitä, etten ehdi niitä lukea. Yhden jätin. Vähemmän on nyt enemmän.

Vallattomuuden rajat ovat minulla vielä hieman hakusessa. Maksan kirjoitustilasta vuokraa, mutta jätän menemättä, jos haluankin kirjoittaa kotona. Tai vain ajatella suuria ja uneksia. Minulla on valtaa omaan elämääni.

Viime vuonna päättyneessä vanhassa elämässä elin kalenterin ehdoilla. Vasta välimatkaa menneeseen saatuani huomaan, miten uuvuttavia viimeiset vuodet olivat. Oli aikataulutettava työt, ystävät, lapsenlapset ja jopa kesäloman tekemiset päivän tarkkuudella. Nyt tuo aika on takana.

Kun sanoutuu irti vanhasta, monenlaiselle uudelle on tilaa. Minä liityin aikapankkiin. Aikapankissa ei käytetä rahaa, ainoastaan aikaa. Maksuvälineenä on tovit. Yksi tovi vastaa yhtä tuntia. Aikapankissa voimme vaihtaa osaamistamme. Aikapankkilaisten tarjousten kirjo on huima. Tarjolla on pullanpaistoa, lumityö- ja siivousapua, mutta erikoisempaakin, kuten eläinten energiahoitoa etänä. Oli aika pysäyttävä hetki miettiä, mitä vaihdettavaa itse voisin tarjota. Voisin ehkä riimitellä runoja tai lauluja päivänsankareille, mutta tarvitseeko kukaan sellaista? Päädyin tarjoamaan koiran lyhytaikaista lomahoitoa. Jos joku maksaa siitä minulle jokusen tovin, voin niillä ostaa kotiini vaikka vierailevan jauhopeukalon ja lapsenlapseni saavat nauttia pullan tuoksusta. Jo ajatus vaihdantataloudesta tekee minut iloiseksi.

Puolieläkeläisyys on mahtava seikkailu uusiin näkökulmiin! Suosittelen kaikille. Vuodenvaihteessa voimaan tullut eläkeuudistus toi jokaiselle mahdollisuuden nostaa osan eläkkeestään jo 61 täytettyään ja sen turvin vähentää tehtävän työn määrää.

Olikos se joku mäkihyppääjä aikoinaan tokaissut, että elämä on ihmisen parasta aikaa.

-Eikä niistä isommista eläkkeistä ole iloa maan povessa lepäillessä.

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Rikos- ja riitasovittelua harrastava työnohjaaja ja kirjailija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa, riemastuu ja happamoituu arjen ilmiöistä. Merja Svensk on kirjoittanut monimuotoisuuteen liittyviä oppaita sekä romaaneja. Merjan romaanit käsittelevät mm. ikääntymistä, yksinäisyyttä, vieraannuttamista, anteeksiantoa ja rakkauden kaipuuta. Viides romaani Se on mahdollista ilmestyi heinäkuussa 2025  ja kertoo kahden 60-vuotiaan naisen kimppa-asumisen riemuista ja törmäyksistä.

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram