Kirjoitukset avainsanalla ikääntyminen

On taas ystävänpäivän aika.

On hienoa, että meillä on ystävänpäivä. Ystävyys on meille jokaiselle tärkeää. Ystävät tukevat meitä elämän karikoissa ja jakavat ilomme, kun siihen on aihetta. Ystävyyden kautta todennamme olemassaoloamme. Olemme merkityksellisiä. Jos arjessa jää sanomatta, miten tärkeitä omat ystävät ovat, ystävänpäivä muistuttaa meitä siitä.

Miten sinä muistat ystäviäsi? Laitoitko kortin vai ostatko leivoksen? Kenties kiität Facebookissa ystävyydestä? Ehkä soitat ja kerrot ystävälle, miten tärkeä hän sinulle on?

Puodit ovat tulvillaan kukkia, pehmoleluja ja sydänaiheisia herkkuja. Ystävyystavaroista tarjotaan 20 % alennusta. Lahjoiksi ehdotetaan tavanomaisten lisäksi puulaatikoita, villalankaa, suihkugeeliä ja oikeastaan ihan mitä tahansa. Lahjoja on aina kiva antaa, mutta tosiystävyys ei materiaa kaipaa. Ystävyydelle riittää, että on läsnä ja apuna silloin kun tarvitaan ja että osaa sanoa ääneen, miten tärkeä toinen ihminen itselle on.

Kaikilla ei ole omaa ystävää. Yksinäisyydestä kärsii Suomessa yli 400 000 ihmistä. Yksinäisyys koskettaa eniten varhaisnuoria ja vanhuksia. Voisimmeko itse kukin tehdä jotain tuon yksinäisyyden helpottamiseksi? Esimerkiksi Punaisen Ristin kautta voi tarjoutua ystäväksi vanhukselle. Vierailu vanhuksen luona kerran viikossa tai kahdessa ei ole kenellekään suuri panostus. Vanhukselle se voi olla viikon kohokohta.

Toimiessani isäni omaishoitajana olin hänen luonaan joka ainoa päivä vaihtelevia aikoja. Silti ystäväpalvelun kautta löytynyt Ritva oli se aurinko, jota isä eniten odotti. Ritvan kanssa hän sai olla oma itsensä ja kokea, että hänen näkemyksistään ja kokemuksistaan oltiin kiinnostuneita. Ritva oli ystävä.

Kenet sinä ottaisit ystäväksesi? Olisiko sinun elämässäsi tilaa yksinäiselle vanhukselle tai vaikka maahanmuuttajalle? Rohkenisitko tutustua uuteen ihmiseen, uskaltaisitko olla hänelle merkityksellinen? Haluaisitko antaa yksinäiselle ystävyyden lahjan?

Kiitos rakkaat ystävät ystävyydestänne, te olette minulle tärkeitä.

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

On se vaan niin totta tuo juttu ystävyydestä

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kehooni äkillisesti ilmestynyt kova kipu pakottaa minut keskiviikkoaamuna terveysasemalleni. Noiden aamutuntien aikana joudun todistamaan muistisairaan vanhuksen kohtelua, joka järkyttää minua suuresti. Näkemäni seurauksena olen päättänyt lakata vanhenemasta. Muistisairautta vastaan käyn nyt taistelemaan kaikin voimin.

Röntgenin ja laboratorion odotustilassa, jossa me kipeät ja tutkittavat istuimme, on kohtalaisen viileää. Ulkona yhdeksän asteen pakkanen. Istun untuvatakki päällä ja odotan vuoroani. Röntgenistä pukataan pyörätuolissa istuva iäkäs rouva odotustilaan. Röntgenhoitaja sanoo rouvan kyydin tulevan pian. Rouvalla on yllään sairaalan housut ja pyjamatakki, jonka päällä ohut kankainen nuttu. Pian hän alkaa valittaa kylmää.

- Onko minun vuoro? – Tuleeko joku auttamaan, palelee? – Hoitaja, palelee.

Rouvan huhuillessa apua joka ainut maahanmuuttajataustainen henkilö nousee vuorotellen tuoliltaan ja menee tiedustelemaan rouvan avun tarvetta. Lattiaa pyyhkivä laitosapulainen kertoo, että rouva odottaa kyytiään. Ihmiset vaihtuvat tilassa, vain minä ja rouva odottelemme. Minä lääkärin tulkintaa kuvistani ja rouva noutajaa. Laitosapulaisen saatua lattian pyyhittyä, minusta tulee informantti, joka kertoo rouvan huhuilusta huolestuneille uusille tulijoille. Noutaja on tulossa. Rouva huutaa heikosti kylmäänsä, yhä uudelleen ja uudelleen. Pyydän ohimenevältä hoitajalta mahdollisuutta saada rouvalle jokin peitteen.

Peitteitä ei ole ja rouvalle tulee hoitajan mukaan noutaja ihan pian.

Tuleehan se lopulta, neljänkymmenen minuutin kuluttua.

- Kerrotteko sinne rouvan sairaalaan terveisiä, että hänellä olisi voinut olla enemmän vaatetta päällä? Hänellä on ollut odottaessa hyvin kylmä, sanon toppapukuiselle kyytikuskille.

- Talvella on, sanoo mies ja työntää rouvan ulos pakkaseen.

Tulen näkemästäni surulliseksi. Illalla kärsin myös huonosta omastatunnosta. Eipä irronnut takki minunkaan päältäni vanhusta lämmittämään. Hävettää. Näinkö me kohtelemme vanhuksiamme? Näinkö tulemme itse vanhuksina kohdelluksi?

Tarraudun kiinni aikaan. En aio vanheta. Näky palelevasta, apua huutavasta vanhuksesta on järkyttänyt mielikuvaani yhteiskunnan tarjoamasta vanhuuden hoivasta.

Kommentit (6)

Huolestunut
1/6 | 

Olen itse joutunut hakemaan sairaalassa olleelle äidilleni lisävaatetta sairaalan liinavaatevarastosta. Äitini oli työnnetty pyörätuolissa aulaan istumaan sairaalan ohuessa, puhkipestyssä pyjamassa. Aula oli iso, vetoinen tila. Onneksi tiesin missä varastohuone oli, koska kävin osastolla päivittäin.
Hänen sairaalavuoteeseensa ostin lisähuovan, koska lakana ja ohut sairaalapeite eivät todellakaan riittäneet.
Tämä on sairaala - arkea nykyään. Varjelkoon meitä joutumasta palelemaan, kaiken muun lisäksi !

Vierailija
2/6 | 

Tämä täyttä totta. Pelottaa.....
Valtion talouskin ihan kuralla, kun "suuret ikäpolvet" tulevat niin kalliiksi.

Vanhukset kunniaan
3/6 | 

Kuinka vanhoja ihmisiä voidaan kohdella näin huonosti! He ovat rakentaneet maata ja maksaneet veroja koko ikänsä ja tässä on sitten palkka kaikesta. Missä on hoitohenkilökunnan inhimillisyys! Ei täma voi enää jatkua näin!  Haluaisitko, että omaa äitiäsi tai sinua kohdeltaisiin näin?Kunnallisvaalit tulossa. Hyvät ihmiset äänestäkää nyt sellaisia politiikkoja, jotka ovat vanhojen asialla! Emme saa unohtaa vanhuksiamme meidän rakkaita mummoja ja vaareja!

En halua toisten armoille
4/6 | 

Läheiseni siirrettiin aivoinfarktin jälkeen jatkohoitoon paikalliseen terveyskeskukseen.Työni vuoksi pääsin ilta seitsemältä katsomaan häntä.Hän makasi vaatteet likaisena ja sängyn vieressä pöydällä oli syömätön ruoka.Oli itse yrittänyt syödä,mutta rinnuksille oli mennyt.Sanoi,että ruoka oli tuotu noin kello neljä eikä kukaan ollut sen jälkeen käynyt. Aloin etsimään hoitajia ja löysin kolme istumassa kahvilla taukohuoneessa.Kysyin asiallisesti miten on mahdollista,ettei kukaan ole käynyt katsomassa kolmeen tuntiin kun oli jonkin verran nielemisvaikeuksiakin. Pyysin,että saisi vähän pesua ja puhtaat vaatteet.Minulle sanottiin käytävässä olevan kaappi jossa on puhtaita  vaatteita. Sitä en enää suuttumatta nielly.  Vaihdoin puhtaat vaatteet ja pyyhin kostealla kasvot ja kaulan. Jotain ehkä meni perille kun seuraavat päivät mies oli puhtaana.

ei voi olla totta!
5/6 | 

Kamerat vain joka huoneeseen valvomaan kuinka vanhuksia hoidetaan.

Vierailija
6/6 | 

Meillä kaikilla on kännykässä kamera, jolla omaiset, sukulaiset ja ystävät voivat filmata kuinka vanhuksia hoidetaan ja laittaa nämä sosiaaliseen meediaan kaikille nähtäväksi.

Kolmipäiväinen työmatka Ruotsiin osoittaa, etten ole enää tyttönen. Herääminen aamuyöstä ja matkaan lähtö onnistuu hyvin, mutta esitelmien kuunteleminen väsyneenä tekee iltapäivän tunteina tiukkaa. Tukholman metroportaat tuntuvat pidemmiltä, kuin ennen ja väenpaljoudessa pujottelu syö energiaa. Onneksi matkaseura on nuorta ja riuskaa, kantavat minunkin laukkuni.

Osallistumme neljän naisen porukalla Welcoming Refugees –konferenssiin, joka esittelee Euroopan toimivimpia käytäntöjä turvapaikanhakijoiden vastaanottoon ja pakolaisina tulleiden maahanmuuttajien kotouttamiseen. Meillä on, mitä esitellä. Helsinki on osoittanut rahaa kotoutumisen edellytysten ja kotoutumisen tukemiseen. Saamme kehuja molemmista esityksistämme ja olemme mielissämme ja ylpeitä Helsingistä.

Ohjelma on tiivis, eikä omaa aikaa juuri jää. Vähäiset vapaat hetket käytämme tuliaisten ostoon niille, jotka meitä kotona odottavat. Lapsille ja lapsenlapsille leluja ja virikkeitä, kumppaneille herkkuja. Elämänkumppanit, lapset ja jopa mummot ovat puheissamme aivan nukahtamiseen asti. Osallistumme kaikki neljän lapsen äidin lasten videopuheluun, vilkutamme ja kaipaamme läheisiämme. Kehumme elämänkumppaneitamme, kerromme lapsista ja lastenlapsista, näytämme valokuvia. Olemme kotoa poissa, mutta kannamme rakkaitamme mukanamme, mielessä ja puheessa. Iloitsen näiden naisten seurasta.

Jos olisin ollut matkalla miespuolisten työtovereiden kanssa, tuskin olisin jakanut heidän kanssaan samoja juttuja. Tämän ymmärtäminen hämmentää. Näin me itse rakennamme sukupuolittunutta maailmaa, jossa ei osata kohdata vain ihmisinä.

Mietin, olisiko mahdollista, että neljä eri ikäistä miestä puhuisi työmatkallaan naisistaan? Jakaisivatko he tietoa naistensa hyvistä ominaisuuksista ja tapahtumista, joissa nainen on ollut erityisen nokkela tai hauska? Kysyin asiaa mieheltäni kotona ja vastaus oli selkeä EI. Miehillä ei semmoinen ole tapana. Kummeli-sketsi aiheesta on kuulemma kyllä olemassa.

Miten kapeat ovatkaan sukupuolille kirjoitetut sopivat roolit ja käyttäytymistavat. Minun on vaikea uskoa, etteikö jokaisella ihmisellä ole samoja tunteita ja tarpeita, vaikka niiden voimakkuus voikin varioida. Rakastaminen, kaipaus, ilo toisista ihmisistä ja monet muut tunteet liikkuvat varmasti jokaisessa, sukupuolesta riippumatta.

Lapsenlapsilleni hankin tuliaisiksi pakkauksen, jossa on välineet hyönteisten tutkimiseen. Ohjeena on: Pyydystä, tutki, opi, vapauta. Koko heidän elämälleen haluaisin antaa ohjeen: Pysähdy, tutki, oivalla, vapaudu.

Kommentit (1)

Titta
1/1 | 

Ihana teksti ja hyviä havaintoja Merja. Oikein sopivat ohjeet lopussa ihan meille jokaiselle. Ps.
Kummeli sketsi rupesi heti kiinnostamaan😃

Vuosi loppuu, joulu on koettu ja osa-aikainen eläkeläisyys jo kopistelee porstuassa. Mielikuvat tulevasta vaihtelevat päivittäin, jopa tunneittain. Hetkeksikään en unohda, että yksi aikakausi, viisipäiväinen työviikko, olisi pian ohi. Vain jouluaterialla, kolmen sukupolven yhteisessä ilossa lastenlasten kirkkaat äänet peittävät alleen tiedon tulevasta.

Hetkittäin näen viikkotyöstä vapautuvat kaksi päivää tyhjänä tilana. Kuvittelen itseni toimettomuuteen, kirjoittamaan, lueskelemaan, päivätorkuille ja lintuja tarkkailemaan. Kaikkea tuota elämässäni on ollut liian vähän. Mieleen nousee uusia asioita, joita voisin eläke-päivinäni tehdä. Voisin siivota ullakkovaraston, ommella rahiin uuden päällisen, silittää kaikki ne pöytäliinat, jotka vuosien aikana ovat jääneet ensimmäisen pesun jälkeen käyttämättä, pestä kylpyhuoneen kaakelien saumat ja paistaa pataleipää sekä tehdä herkullisia keittoja. Pää täyttyy tekemättömistä töistä. Enhän minä tätä halunnut.

Viimeiset kolme viikkoa ovat hurahtaneet työn ja toiminnan parissa. Ei ole ollut aikaa harjoitella kolmipäiväistä työviikkoa. Olen selvinnyt ensimmäisestä sovittelustani, vetänyt viimeiset työnohjausryhmät ja käynyt kokemassa vatsataudin levoksi tarkoitetulla risteilyllä. Joulukuuhun on mahtunut työtä ja tehtäviä tuplasti sen verran, kuin aika ja kunto olisi sallinut. Edes liukastuminen ja aivotärähdys ruhjeineen eivät suuremmin vauhtia haitanneet. Onneksi tuli joulu, jolloin kaikkien kiire taukosi, minunkin.

On pakko palauttaa mieleen oman terveyden rajat ja alkuperäinen toive. Halusin aikaa sille, joka on minulle itselleni tärkeää. Halusin aikaa kirjoittamiselle. Osaanko suunnata energiani siihen? Kotona en siihen pysty, aina vähintään joku lakanapino huutaa oikomista. Minun on paettava riittävän kauas, mihin lakananviikkauksen ja muiden tarpeettomien töiden huuto ei kuulu.

Tuli tarjous Saksan kirjailijaresidenssin käytöstä, harkitsin. Tuttava lupasi järjestää edullisen kämpän Nizzasta, harkitsin. Mietin myös Viroa, jossa olen aiemminkin kirjoittanut. Niin paljon mahdollisuuksia! Joinain öinä olen varma, että kuolen ennen kuin pääsen omasta ajastani  nauttimaan. Odotan vuoden vaihtumista, kammoan, suunnittelen ja kauhistelen. Palautan mieleen ilon, jonka oman kirjan näkeminen kirjakaupassa synnytti. Ilo ei syntynyt siitä, että kirjani köllötteli siellä maineikkaiden tekstien keskellä. Ilo syntyi siitä, että olen onnistunut viemään yhden tarinan kansiin asti. - Minä, kymmenien keskeneräisten kertomusten tarinoija.

Kirjoitustilan valinnassa päädyn toimistohotelliin Kampissa. Rauhoitun.

Uuden elämäni ensimmäisenä päivänä, tammikuun toisena, aika on oleva minun. Osa-eläkepäivinäni teen vain sitä, mitä minua huvittaa. Minä kirjoitan. Tervetuloa uusi aika!

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Rikos- ja riitasovittelua harrastava työnohjaaja ja kirjailija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa, riemastuu ja happamoituu arjen ilmiöistä. Merja Svensk on kirjoittanut monimuotoisuuteen liittyviä oppaita sekä romaaneja. Merjan romaanit käsittelevät mm. ikääntymistä, yksinäisyyttä, vieraannuttamista, anteeksiantoa ja rakkauden kaipuuta. Viides romaani Se on mahdollista ilmestyi heinäkuussa 2025  ja kertoo kahden 60-vuotiaan naisen kimppa-asumisen riemuista ja törmäyksistä.

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram