Kirjoitukset avainsanalla ilo

Minulla on yli kolmenkymmenen vuoden kokemus sairaalapiipahtamisista polven korjausasioissa. Tammikuun lopulla tarjoutui taas monien vuosien jälkeen mahdollisuus nauttia ortopedien ihmeellisistä taidoista ja Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin tarjoamasta hoidosta. Kiitän nopeasti saamaani ensihoidon apua, hienoa diagnosointia ja ensi vaiheen toimenpiteitä Meilahden päivystyksessä sekä laadukasta hoitoa Peijaksen sairaalassa. Pukkaan rollaattoriani kotona ja hymyilen. Harvoin on trauma iloa minulle tuottanut.

Kivuista ja jaetun huoneen tuomista häiriötekijöistä huolimatta Peijaksessa viettämäni viisi yötä olivat suorastaan mukava kokemus. Isosti kokemukseen vaikutti taitavan ortopedin lisäksi osaston ihana henkilökunta. Ammattitaidon lisäksi he olivat kuuntelevia, jokaisen potilaan yksilönä kohtaavia ja yhtä poikkeusta lukuun ottamatta myös hymyileviä. Yksi kiireinen ja kireähkö hoitaja ei hyvää ilmapiiriä pilaa. Lienee hänellä ollut omat murheensa, kotona yöllä valvottavia lapsia, äkäinen anoppi tai juuri työstään irtisanottu puoliso. Muistelen kotiuduttuani lyhyitä juttuhetkiä, joita me huoneen potilaat saimme henkilöstön kanssa käydä. Iso työmäärä ja kiire ei heissä näkynyt, aina oli aikaa pysähtyä. Saimme myös testailla joskus opiskelemiamme kieliä, sillä henkilöstö oli todella monikielistä. Kipulääkitys madalsi meidän leikattujen ujouskynnystä, ja mehän heittäydyimme jutusteluun jopa kielillä, joita olimme joskus nuoruusvuosina opiskelleet. Voi miten paljon ihania tyyppejä yhdellä osastolla! Yritin muistaa sanoa jokaiselle kohtaamalleni työntekijälle kiitokset, kerroin, että arvostin heidän valintaansa tehdä tätä työtä. 

Nepalilaissyntyinen sairaanhoitajan, Rubyn, iloinen olemus muistissani mietin, ovatko nämä toisista maista Suomeen muuttaneet tuoneet uudenlaista otetta hoitotyöhön? Ovatko he tuoneet yksittäisiin hoitotapahtumiin ilon? Voi olla, että näin on ollut aina ennenkin, minä vain olen sen unohtanut. Oli miten oli, minä kotiuduin Peijaksesta tyytyväisenä potilaana. Traumastani jää päällimmäiseksi hyvät muistot, kiitos koko henkilökunta osastolla K2.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vakavaksi veti, kun viikkoa ennen matkaa viiltävä kipu polvessa viestitteli, ettei Luovuusleiri olisi minua varten tänäkään vuonna. Olin odottanut jo kahtena keväänä peruuntunutta matkaa luovuustyhjiössäni, meren kimalluksesta ja auringosta haaveillen. Se on pitkä aika haaveilla, tahtoo siinä rehevimmätkin haaveet jo kuihtua. Täydellä rokotepatteristolla ja riittävillä varotoimilla olin jo viikkoa ennen henkisesti siirtynyt Liguriaan, vain keho ja läppäri piti enää antaa Finnairin kuljetettavaksi. Sitten polveen iski hirveä kipu, kuin sähköisku. Se mokoma ei tullut jokaisella askeleella, osasi vekkulisti yllättää.

Kaksi päivää hölväsin kinttuani kipugeelillä. Lepuutin ja kävelin, harkitsin mitä tehdä. Joskus tuo antoi varovasti astella useamman tunnin, sitten tuikkasi. Kun tuikkasi, livahti suusta huuto. Kamala huuto! Ei järin kivaa matkaohjelmaa tuollainen kiljahtelu. 

Mitä tehdä, siinäpä oli pulmaa. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi. Perun matkan tai lähden matkaan. Valitsin jälkimmäisen. Jostain minun on kirjoittamiseen ja muihin töihini ammennettava. Korona ja maailmantilanne sekä kutistunut sosiaalinen elämä on syönyt minulta, kuin monelta muultakin, iloa ja luovuutta. Italiassa odotti valmis matkaohjelma, joka lupasi freesata mieleni. Könkkäsin kivuliaasti fysiatrille ja pyysin polveen pitkäaikaispuudutuksen. 

Viikkoa myöhemmin palasin kotiin henkisesti uudistuneena ja käsivoimiltani vahvistuneena. Kentillä sain käyttööni pyörätuolin ja avustajan. Nizzan kentällä tosin, paluulennolle pyrkiessäni, sain maistaa byrokratian ja vallan kuritusta, kun lentokenttävirkailija kieltäytyi pyytämästä pyörätuolia paikalle ennen kuin check-in olisi tehty. Yritin vinkua, että sehän oli tehty jo netissä. Virkailija kertoi avaavansa tiskin, kun lähtöaikaan olisi kaksi tuntia. Yritin taas vinkua, että nyt elettiin jo sitä aikaa. Oui,oui, sanoi madame ja järjesteli kiireettömästi tyhjiä maihinnousukorttejaan, piipahti välillä kahvilla ja avasi lopulta tiskin kolme varttia myöhässä kertoen, ettei masiina toimi. Hiki valui otsalta ja ilma maskini alla alkoi olla loppuun käytetty, kun rouva alkoi etsiä käsilaukustaan puhelinnumeroa pyörätuoliavustajalle. Yrittäkääpä itse seisoa yhdellä keinopolvijalalla tunti. Paljon ei ollut tehtävissä, ei ensimmäistäkään tuolia näköpiirissä. Siinä oli paljon aikaa ajatella lämmöllä kotimaan kenttäpalveluja.

Hiki kuivui ja kitkeryys haihtui, kun pyörätuoli lopulta tunnin kulutta tuli ja turvatarkastus sujui erityislinjalla sutjakkaasti, Äärettömän ihana avustajamadame kärräsi minut niin naistenhuoneeseen kuin koneeseenkin tyylikkäästi.  Myös puoli kahdelta yöllä Helsinki-Vantaalla avustajanani toiminut nuori mies pukkasi minut tuolilla parkkihalliin, aivan autolleni asti. 

Viikon aikana, pitkälti ulkotiloissa, auringossa ja välillä tuulessa istuen, kuten myös junassa oli aikaa pohtia paitsi uusia ideoita, myös jälleen kerran sopivan työn määrää. Mitä haluaisin ensisijaisesti tehdä niillä kyvyillä, joita minulla yhä on? Mikä olisi riittävästi? Minulla on taas tainnut karata homma käpälistä, kun kalenterissa ei juuri vapaita päiviä ole. Se on mietinnän paikka. 

 

Paluun jälkeisenä päivänä kotona olen iloinen, että lähdin. Sain nähdä, että vajaakuntoisenakin maailmalla pärjää. Siellä minä olin viilettänyt junassa peräti kolmessa maassa, Ranskassa, Monacossa ja italiassa. Voi sitä onnen tunteen määrää! Uusien, mukavien ihmisten tapaaminen ja uusien asioiden oppiminen loivensi kipuja. Nyt on vielä päivä aikaa miettiä, miten uskottavalta näytän lääkärini silmissä kipuineni, kun kerron heiluneeni viikon eri kylissä Liguriassa. No, kyllä hän uskoo, kun kerron, että matkan mahdollisti Luovuusleirin suunnitellut Anja ja etenkin logistiikasta vastannut Jukka. Sitten laitan kyynärsauvat sivuun, otan pari askelta ja annan lääkärin kuulla kuolinhuutomaisen äännähdykseni, kun astun kipeälle jalalleni.

Nyt kuitenkin hellin matkan muistojani. Saatan tehdä kokemuksistani jopa videon, sainhan reissulla opit myös sellaisen editointiin. Hymyilyttää, tiedän, mitä onni on minulle tänään.

Kesäkuun toisena viikonloppuna paistoi aurinko ja terassit olivat pullollaan ihmisiä. Mekin puolisoni kanssa uskaltauduimme ruokailemaan ruokaterassin laitimmaiseen pöytään. Hieman hämmentyneinä katselimme pöytiä, jotka eivät sen harvemmassa olleet, kuin ennenkään. Korvat herkistyivät kuuntelemaan, yskiikö joku. Ei yskinyt. Kesän ensimmäiset muikut maisuivat hyvältä ja aurinko helli. Minusta tuntui, kuin olisin ollut ulkomailla. Huumaannuin jonkun toisen tekemän ruuan mausta, ihmisten katselusta ja ilmasta. Vähävirikkeinen karanteenielämä oli kasvattanut astimisen nälkää. Katsastimme vielä kaksi muuta ulkokuppilaa, mutta sitten väsymys valtasi virikeahmijan. Näin on käynyt ennenkin, Roomassa, Berliinissä, Venetsiassa ja monessa muussa paikassa. Ei kuitenkaan koskaan ennen Helsingissä. 

Koronaviruksen poikkeusolot ovat ohi ja yli 70-vuotiaatkin on vapautettu. Ilo näkyy ihmisten kasvoilta ja kuuluu puheessa. Toivomme, ettei suurta takapakkia tule. Nyt on aika nauttia kotikulmien ja kotimaan nähtävyyksistä ja mahdollisuuksista. Se tuntuu jollain tavalla hyvin rauhoittavalta.

Ensimmäinen terassikierros tyydytti menemisen kaipuuni ja palasin kohtuullisen samanlaiseen arkeen, jota olen koko kevään ja alkukesän viettänyt. Nautin kotona olemisesta, kirjoitan ja yritän hillitä ilotulitusmaisena räiskyvää intoani hapanjuurileivän leipomiseen. Aamulla tai illan viiletessä piipahdan ulkosalille tekemään treeniohjelmani ja tunnen iloa voiman kasvamisesta. Tarkkailen oravia, lintuja ja loikkijoita, seuraan tuulen liikettä puiden lehvistössä. 

 

Perhoskuva: Cris Keats

Korona-aika taisi auttaa minua asettautumaan eläkkeelle. Ilman virusta kevääni olisi ollut liian kiireinen. Nyt olen voinut löytää itselleni mukavan rytmin, sopivasti kaikkea. Eilen osallistuin vielä verkkokoulutukseen, joka liittyy syksyllä käynnistyvään ikäihmisten hyvinvointipilottiin. Olen luvannut ottaa siitä vastuun Helsingin osalta. Ei se ole työtä, se on jotain, jota on mukava tehdä. Se tekee minut onnelliseksi. Vapaaehtoistyöt rikos- ja riitasovittelun ja lapsiperheiden parissa tuovat mukavasti aivoja haastavaa toimintaa rentoilun lomaan. Miten riemullista tämä eläkeläisyys onkaan! Voi tehdä ihan mitä huvittaa. No jaa, eläkkeen eurot ja terveysrajoitteet asettavat sentään joitain reunaehtoja.

Tänä kesänä iloitsen niin monista asioista, että olen aivan pakahtua. Hyvää mieltä tuottavia asioita nousee mieleen tungokseen asti. Tunnen iloa ja kiitollisuutta riittävästä terveydestä, kuukausittaisesta eläkkeestä, auringonpaisteesta, veden liplatuksesta, uimisesta, leipomisesta, hyvistä tv:n kesäsarjoista, hoitokoirasta, äänikirjoista, parvekekasveista, kaupassa käynneistä (pitkän ajan jälkeen), kesäisistä mattopesuista, puolison kanssa pelattavista seurapeleistä, (lopultakin) leikatuista hiuksistani, viileistä lakanoista, kohtalaisista yöunista, perhosista, lintujen liverryksestä, saunavihdan tuoksusta, hyvistä mauista, yön hiljaisuudesta ja valosta sekä paljosta muusta. Ravitsen itseäni pikkuruisilla iloilla enkä kiusaa itseäni asioilla, jotka eivät tuota iloa.

Kokeilisitko sinäkin? Unohda likaiset ikkunat ja kaikki se, joka heikentää virettäsi ja hyvää oloasi. Anna mielesi poimia pieniä asioita, jotka ovat hyvin. Jos voit yhä nähdä, koe silmilläsi. Jos voit yhä kuulla, voimaannu luonnon ja musiikin äänistä, kuule hiljaisuus. Jos voit yhä haistaa, käytä aistiasi ja kumarru kasvien puoleen, haista aamukaste ja tuoreen kahvin aromit. Jos makuaistisi toimii, anna kesäisten makujen viipyä kielelläsi. Vaikka monet aisteistamme heikkenevätkin iän tai sairauksien vuoksi, suurimmalla osalla tuntoaisti säilyy läpi elämän. Anna tuntoaistillesi kokemuksia, hyväile puun runkoa, silitä lapsenlapsia, upota sormesi taikinaan tai multaan, hiero ystävän tai puolison selkää ja tunne niin auringon lämpö kuin sateen viileys. Anna aistiesi välittää sinulle maailman monimuotoinen ja ihana sinfonia. Kun rauhoitut tuntemaan aistiesi kautta saadun kokemuksen, voit antaa ilon ja onnellisuuden levitä kehoosi. Mitä enemmän tuota tunnetta pystyt kehoosi tallentamaan, sen helpommin voit nostaa koetun tunteen esiin myös niitä päivinä, jolloin mielesi on matala. Onni on aistiesi ulottuvilla.

Kolmipäiväisen työviikon harjoittelu avaa minulle liian monia uusia mahdollisuuksia. Aikaa tuntuu olevan käytössä ruhtinaallisesti. Maanantaina ajamme serkun kanssa kotiseudulle Etelä-Karjalaan, muistelemme menneitä ja hämmästelemme nykyisyyttä. En ole tavannut serkun hoitokodissa olevaa isää kymmeniin vuosiin. Tuntuu turvalliselta mennä tapaamiseen  yhdessä.

Vuoteen pohjalla nukkuu mies, kutistuneena, liian vanhana minun muistikuviini liitettäväksi. Silmäni vettyvät ja käännähdän takaisin käytävään. En pysty häntä kohtaamaan. On liian myöhäistä. 

Vierailemme myös molempien äitiemme luona. Justustelemme, kyselemme vointia. He ilahtuvat käynnistämme. Viimeisenä käymme hautausmaalla, viemme kynttilän isäni haudalle.

Perheidemme yhteiset lapsuusajan telttaretket ovat vain muistoja. Yhteinen nykyisyys on askeltamista vanhainkodin ja hautausmaan välillä.

Serkku palaa bussilla illaksi Helsinkiin. Minä suuntaan viimeiseen sukulaisetappiini, yksityisen vanhainkotiin, jonka vierashuoneessa myös yövyn. Ilta menee mennyttä muistellessa, toistellessa. Ennen nukahtamistani tunnen surua ja irrallisuutta. Siisti ja lämmin huone on hyvä, mutta vieras. Häivähdyksenä ymmärrän, miltä vanhuksista tuntuu, jos hoitokotiin joutuu vastoin omaa toivettaan.

Aikaisin keskiviikkoaamuna köröttelen Vaalimaan tietä kohden Helsinkiä pimeyden ja sankan usvan ympäröivänä. Nuorempana hirvimerkkeihin ei juuri tullut reagoitua. Mitä nyt vähän pientareita piti ajaessa silmällä. Nyt suhtaudun merkkeihin hirvien suojatienä. Hiljennän vauhtia entisestään ja terästän katsettani metsän reunaan. Ylämaan jalokivikylän kahvilassa huuhtelen kuivat silmäni ja juon kahvia, kunnes aurinko nousee.

Jos tekee viiden päivän työt kolmessa päivässä, tekemisen tahti on reipasta. Työt sujuvat vahdilla, jollaiseen ei viittä päivää viikossa pystyisi. Käly viestittää lukeneensa minusta ET- lehdestä. Olin jo unohtanut koko jutun. –Etkö aio hankkia lehteä? mies kysyy. –Miksi? ihmettelen. Minähän olen saanut lukea sen jo aikaisemmin. 

Lyhyt työviikko  päättyy pikkujouluihin. Mukavien työtovereiden kanssa nautimme hyvästä ruuasta ja hauskasta ohjelmasta. Nuorten kollegojen kanssa puhumme tulevaisuudesta, ikäisteni kanssa vertailemme jäljellä olevien pikkujoulujen määrää. Tanssilattialle ei enää tee mieli. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen pitää viimeisen pikkujoulupuheensa kaupunginjohtajana ja muistelee mennyttä kahtatoista vuotta, joina hän on Helsinkiä johtanut. On suurten muutosten aika.

Sunnuntaiaamuna, ensimmäisenä adventtina, herään puhelimen soittoon. Ystävästäni on juuri tullut isoäiti, lapsi on syntynyt! Omatkin pikkuoravat pörähtäisivät sisään hetkellä millä hyvänsä, ulkoilmalta tuoksuvina, äänekkäinä ja pipareiden paistoon valmiina. Voi miten ihana aamu!

Kolmipäiväisessä työviikossa olen ehtinyt viipyillä rakkaitteni kanssa koko elämän kaarella. Kehdosta hautaan, tuhannen tunteen kautta.

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Rikos- ja riitasovittelua harrastava työnohjaaja ja kirjailija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa, riemastuu ja happamoituu arjen ilmiöistä. Merja Svensk on kirjoittanut monimuotoisuuteen liittyviä oppaita sekä romaaneja. Merjan romaanit käsittelevät mm. ikääntymistä, yksinäisyyttä, vieraannuttamista, anteeksiantoa ja rakkauden kaipuuta. Viides romaani Se on mahdollista ilmestyi heinäkuussa 2025  ja kertoo kahden 60-vuotiaan naisen kimppa-asumisen riemuista ja törmäyksistä.

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram