Onko jo liian myöhäistä syttyä liikkumaan? Minun liikuntainnostukseni tuhosi aikoinaan liikunnanopettaja. Hän oli nainen, joka ei koskaan hymyillyt, löi kehärumpua otsa kurtussa ja seurasi meikäläisen pallon väistelyä suupielet alaspäin. Olisipa hän joskus kannustanut tai edes katsonut ystävällisesti minua arkaa koululaista. Koulun ensimmäiset neljä luokkaa suhtauduin liikkumiseen luonnollisesti, osallistuin hiihtokilpailuihin ja kammosin ainoastaan liikuntasalin jykeviä hevostelineitä, joiden päälle en uskaltanut hypätä. Viidentenä kouluvuonna liikunnanopettajakseni tuli tuo hymytön ja ymmärsin pian olevani kömpelö ja lahjaton. Pian olin se, joka valittiin pesäpallojoukkueeseen viimeisenä, se, joka ei koskaan osunut palloon.
Nuorena aikuisena löysin sentään moneksi vuodeksi lajeja, joissa saatoin onnistua. Jousiammunta kysyi keskittymistä ja tarkkaa silmää ja kevytvenepurjehdukseen riitti kohtalainen ketteryys ja rohkeus roikkua gastina. Golfista löysin pallolajin, jossa pystyin osumaan palloon, pallo kun pysyy siinä paikoillaan. Hikiliikunnaksi noita lajeja ei voitane laskea. Olen kokeillut salilla käymistä, jopa henkilökohtaisen valmentajan tsemppaamana, ei ollut minua varten se. Vesijumppa on sentään harrastus, johon onnistun itseni kärräämään. Luovutin muun tavoittelun jo kauan sitten ja päätin ottaa sydän- ja verisuonitaudit ja muut minua uhkaavat alistuneesti vastaan.
Lienee olleet planeetat oudosti vinksallaan tai jotain outoa säteilyä ilmassa, sillä vääntäydyin kesän lopussa keskivaikeaan liikuntaryhmään. Mainos lupasi, että lattialle ei tarvitse mennä rötköttämään, liikkeet tehdään seisoen ja istuen, käsipainoja hyödyntäen. Innostuksen imussa ilmoittauduin myös tuolijumppaan. Ajattelin, että voisin kokeilla, kumpi minulle sopisi ja toki hylätä, vaikka molemmat, jos en niissä pärjäisi. Kyllä, ajattelin nimenomaan pärjäämistä, kiitos hymyttömän liikunnanopettajani.
Miten palkitsevaa onkaan ollut tuntea liikkeen voima, oman osaamisen kasvu ja etenkin liikuntasuoritusten jälkeen seuraava hyvä olo. Olen myös hyväksynyt omat rajoitteeni, polveni eivät kestä kaikkea, jotkut liikkeet skippaan. Kukaan ei arvostele minua eikä kummankaan liikunnanohjaajan kasvoilta voi lukea muuta kuin innostusta. En harmittele menetettyjä vuosia, vaan iloitsen, että olen lopultakin löytänyt iloisen hikiliikunnan.
Tässä omassa muutoksessani on osuvaa se, että vasta äskettäin ilmestynyt kirjani, Se on mahdollista, kannustaa meitä 60 täyttäneitä tarkastelemaan, haluaisimmeko jonkin elämässämme olevan toisin. Teos oli siis itseään toetuttava, minunkin kohdallani, vaikka havaitsin sen vasta tätä blogia kirjoittaessani. Moni asia on yhä mahdollista, joten tartutaan siihen, mikä meitä kutakin kutsuu.
"Kuitenkin tunnen ihmisiä, jotka sanovat perustulon mahdollistavan itsensä toteuttamisen ilman, että tarvitsisi hakea työtä. Se tuntuu minusta vaikealta hyväksyä."
Perustuloon liittyy minunkin mielestäni monia kysymyksiä. Mikä esimerkiksi olisi sopiva taso, mitä nykyisiä tukia perustulo korvaisi, kenelle se kuuluisi?
Minusta tason tulisi riittää äärimmäisen niukkaan kitkuttamiseen autioituvalla maaseudulla vaikka luontaistaloudessa, muttei tosiaankaan elämänmittaiseen "itsensä toteuttamiseen" suurkaupungin keskustassa. Sen pitäisi rohkaista ihmisiä räväkästi irtisanoutumaan haitallisista, kurjasti palkatuista ja johdetuista työpaikoista joissa he tosiasiassa kärsivät ja nujertuvat, ja ryhtymään rämäpäisiin irtiottoihin, joihin he eivät ole tähän asti uskaltautuneet. Siipien kokeileminen bändiin (jossain lehtiartikkelissa muuten selitettiin esim. Beatlesin, Rolling Stonesin ja muiden brittiyhtyeiden syntyä tuon ajan anteliaalla ja kyyläämättömällä sosiaaliturvalla) ja vaikka startup-yritykseen satsaamalla ei olisi enää samanlainen riski itselle ja läheisille kuin se on tänä päivänä. Uskon että 500-600 euroa kuukaudessa olisi sopiva taso, joka ei shoppailua rakastavaa kansakuntaa vielä suistaisi laiskottelemaan. 900 euroa ehdottomasti liikaa. Jatkossa työn tarjontaa työmarkkinoilla olisi myös helppo säädellä nostamalla tai laskemalla maltillisesti perustulon tasoa.
Se mitä nykyisiä etuisuuksia korvattaisiin, on mutkikas neuvottelukysymys. Nalle Wahlroos haluaisi epäilemättä lopettaa kaikki muut etuudet, äärivasemmiston hulppeassa mallissa kaikki nykytuet säilyisivät yhtä varmasti, 900 euron perustulon rinnalla. Itse säilyttäisin ainakin osin asumistuen, ja myös ansiosidonnaisen työttömyysturvan, koska se toimii merkittävänä kannusteena normityöhön. Heikoimpia ei pitäisi myöskään sosiaalisesti jättää oman onnensa nojaan, mutta jatkossa auttajat voisivat "auttamisen" sijaan keskittyä aitoon myötäkulkemiseen patistelun sijasta. Nykyiset TE-toimistot räjäyttäisin ulkoavaruuteen kalliina farssina.
Minun perustuloani ei myöskään maksettaisi automaattisesti kaikille täysikäisille, sillä näen todellisena vaarana, että varsinkin nuoret miehet siirtyisivät elämän räiskintäpelissä äidin hoteista suoraan perustuloon käymättä ollenkaan työelämäruudun kautta. Myöskään en jo ihan järjestelmän hyväksyttävyyden vuoksi maksaisi perustuloa automaattisesti maahanmuuttajille. Mallissani perustulo-oikeuden saisi vasta tehtyään todistettavasti n. kahden vuoden ajan työtä, josta maksetaan palkkaa ja palkasta verot Suomeen. Kaksi vuotta olisi riittävä aika huomata työnteon hyvät seuraukset, kuten työkaverit ja kulutusmahdollisuuksien radikaali lisääntyminen. Ne taas, joilla on aito palo johonkin muuhun, voisivat vailla syyllistämistä seurata kutsumustaan. Reiluihin työpaikkoihin työntekijät jäisivät ilolla, paskatyöantajat taas jäisivät kusettamaan itseään, kuten oikein onkin. Ennen kaikkea kaiken työn vastaanottaminen olisi aina kannattavaa, koska päivän pätkätkin toisivat, jollei muuta, perustulo-oikeuden taas yhtä päivää lähemmäs.
Vaikka siis minäkin olen tavallasi joitain vuosikymmeniä mahdollistanut "taiteiluni" työnteolla, välillä innostunut, välillä hukannut aikaa yli kymmenessä eri ammatissa, haluaisin palavasti olla se historiallinen lenkki sukupolvien ketjussa joka uskaltaa ottaa hypyn tuntemattomaan, korvata simputtamisen aidolla innostamisella (ei kannustamisella, josta on tullut eufemismi heikoilla olevan ihmisen kyykyttämiselle).