
Minut kutsuttiin Kymi Libri -kirjamessuille keskustelemaan nuorille suunnatuista kirjoista. Sain kutsun 2014 ilmestyneen Kirsikankukkia teokseni vuoksi, sehän oli kirja ensisijaisesti nuorille. Yhteiseen keskusteluun oli kutsuttu myös kaksi muuta nuorille kirjoittavaa. Valmistauduin siis keskusteluun lukemalla heidän teoksensa ja yllätyin.
Usein ajatellaan, että nuortenkirjat kuuluvat vain kasvaville, omaa identiteettiään hakeville ja nuoruuttaan eläville. Se on hassua, sillä katsommehan me aikuiset ja ikääntyneetkin esimerkiksi elokuvia, joissa päähenkilöinä ovat nuoret tai jopa piirretyt hahmot. Miksi emme siis lukisi myös nuortenkirjoja?
Ensimmäisenä tartuin Selja Kuntun kirjaan Ramona ja meren kutsu. Tarinaa oli helppo lukea, siinä oli jotain tuttua, joka muistutti minua omille lapsilleni lukemistani kirjoista. Meri ja mereen sijoittuvat kertomukset ovat kiehtoneet minua aina. Kirjan syvät teemat, erilaisuus ja ystävyys ovat tärkeitä ja jokaista nuorta puhuttelevia.
Olen tehnyt pitkän työurani tehtävissä, joissa ennakkoluulot olivat yksi ydinsanoista. Ramonan tarinalla on kyky saattaa myös aikuinen lukija pohtimaan omia ennakkoluulojaan. Tarina on sopivan jännä ja sopii mielestäni jo eskari-ikäiselle luettavaksi. Tämän kirjan aion ostaa omaksi ja lukea sen muutaman vuoden kuluttua pienimmille lapsenlapsilleni. Kirja tarjoaa hyviä keskustelun aineksia aikuisen ja lapsen jutusteluun. Yhteinen keskustelu kirjan hahmoista ja tapahtumista on mielestäni yksi kirjallisuuden parhaista herkuista, siitä aukeaa aina paljon uutta.
Ulpu-Maria Lehtisen Kalmanperho ei ilman messupakkoa olisi lukulistalleni löytänyt. Kirjan 509 sivua tuntuivat aivan liian suurelta paneutumiselta, joten päätin lukea harppoen. Harppominen unohtui jo ensimmäisenä lukupäivänä, tarina tempaisi minut mukaansa. Päähenkilö Liljan kasvutarina on kaunis ja realistinen kuvaus identiteetin epävarmuudesta ja sisarkateudesta aseteltuna fantasian ihmeelliseen maailmaan.
Pidin tarinan verkkaisesta käynnistymisestä, nopeampi sukellus fantasiaan olisi saattanut lopettaa lukemiseni. Nyt Lehtinen koukutti lukijamummon hamoillaan. Lilja tuli houkutelluksi toiseen maailmaan, minä tulin sivu sivulta houkutelluksi syvemmälle kirjaan. Jännittävien kohtien jälkeisestä suvannosta tykkäsin, sain levätä ajatuksineni. Peilasin tarinaa todellisuuteen ja tähän päivään, huh, miten paljon tuttuja elementtejä tekstistä löytyikään. Huomenna aloitan Lehtisen trilogian toisen osan. Olen hieman hämilläni ja mietin, mitä mahtaisi vanhin, 16-vuotias lapsenlapseni mummon lukuvalinnoista sanoa.
Nuortenkirjat tarjoavat merkityksellisiä kokemuksia, herättäviä pohdintoja ja samaistuttavia tarinoita myös aikuisille – ehkä jopa enemmän, kuin osasin odottaa. Nuortenkirjat ovat portteja rohkeuteen, empatiaan ja uusiin ajatuksiin. Ne puhuttelevat suoraan, raikkaalla kielellä ja vahvoilla tarinoilla. Ikä ei ole este elämysten kokemiselle.
Niin totta ja pelottavaa en uskalla edes ajatella mikä on niiden vanhusten kohtalo joilla ei ole huolehtivia sukulaisia ! Itse olemme taistelleet muistisairaalle äidillemme Palvelukotipaikkaa äiti itse sinne haluaa koska olisi seuraa mutta kriteerit ei täyty ! Työssä olevat läheiset ovat uupumuksen partaalla viettäessään kaiken vapaa -aikansa äidin luona joka itkee ääneen yksinäisyyttään vaikka kotihoidosta kuka nyt milloinkin käy ruokaa ja lääkkeet antamassa itse ei osaa nälissään edes jääkaapista ruokaa ottaa ei puhelimella soittaa jne itse luulin että kun tulen vanhaksi menen Palvelutaloon mutta nähtävästi sitten on mentävä sinne suohautaan kuopattavaksi kuten äitini sanoo .
Jo tämä kirjoittajan kuvaama todellisuus on karmaisevaa, mutta vielä karmaisevampaa se on meille velkaisille, yksinäisille vanhuksille, joiden rahat eivät riitä edes välttämättömiin palvaluihin, eivät aina edes ruokaan ja lääkkeisiin(puhumattakaan ravitsevasta ruoasta), eivätkä vähääkään mihinkään virkistäytymiseen tai mukavuuteen. Vaatteet sekä kengät repsottavat ja kodin tavarat ovat viime vuosituhannelta. Jos joku menee rikki, niin uutta ei ole vara hankkia. Olen joskus niin masentunut, että jaksan vain itkeä ja jopa nauran ja itken ihan tyhjänpäiväisille TV-ohjelmille, sillä ne ovat enää ainoa iloni, mutta nykyteknologian lyhytikäisyyden huomioiden, voin vain miettiä, että mitenköhän kauan? Uutta ei ole vara hankkia, kun tuo pamahtaa, tai tulee jokin uusi teknologia, joka vaatii uuden laitteen. Mukavuudet sinänsä eivät ole se tärkein asia, mutta jos meidän on täällä pakko kitua (eutanasian voisi mieluusti laillistaa), niin miksi meille ei suoda ihmisarvoista elämää?