Onko jo liian myöhäistä syttyä liikkumaan? Minun liikuntainnostukseni tuhosi aikoinaan liikunnanopettaja. Hän oli nainen, joka ei koskaan hymyillyt, löi kehärumpua otsa kurtussa ja seurasi meikäläisen pallon väistelyä suupielet alaspäin. Olisipa hän joskus kannustanut tai edes katsonut ystävällisesti minua arkaa koululaista. Koulun ensimmäiset neljä luokkaa suhtauduin liikkumiseen  luonnollisesti, osallistuin hiihtokilpailuihin ja kammosin ainoastaan liikuntasalin jykeviä hevostelineitä, joiden päälle en uskaltanut hypätä. Viidentenä kouluvuonna liikunnanopettajakseni tuli tuo hymytön ja ymmärsin pian olevani kömpelö ja lahjaton. Pian olin se, joka valittiin pesäpallojoukkueeseen viimeisenä, se, joka ei koskaan osunut palloon.

Nuorena aikuisena löysin sentään moneksi vuodeksi lajeja, joissa saatoin onnistua. Jousiammunta kysyi keskittymistä ja tarkkaa silmää ja kevytvenepurjehdukseen riitti kohtalainen ketteryys ja rohkeus roikkua gastina. Golfista löysin pallolajin, jossa pystyin osumaan palloon, pallo kun pysyy siinä paikoillaan. Hikiliikunnaksi noita lajeja ei voitane laskea. Olen kokeillut salilla käymistä, jopa henkilökohtaisen valmentajan tsemppaamana, ei ollut minua varten se. Vesijumppa on sentään harrastus, johon onnistun itseni kärräämään. Luovutin muun tavoittelun jo kauan sitten ja päätin ottaa sydän- ja verisuonitaudit ja muut minua uhkaavat alistuneesti vastaan. 

Lienee olleet planeetat oudosti vinksallaan tai jotain outoa säteilyä ilmassa, sillä vääntäydyin kesän lopussa keskivaikeaan liikuntaryhmään. Mainos lupasi, että lattialle ei tarvitse mennä rötköttämään, liikkeet tehdään seisoen ja istuen, käsipainoja hyödyntäen. Innostuksen imussa ilmoittauduin myös tuolijumppaan. Ajattelin, että voisin kokeilla, kumpi minulle sopisi ja toki hylätä, vaikka molemmat, jos en niissä pärjäisi. Kyllä, ajattelin nimenomaan pärjäämistä, kiitos hymyttömän liikunnanopettajani.

Miten palkitsevaa onkaan ollut tuntea liikkeen voima, oman osaamisen kasvu ja etenkin liikuntasuoritusten jälkeen seuraava hyvä olo. Olen myös hyväksynyt omat rajoitteeni, polveni eivät kestä kaikkea, jotkut liikkeet skippaan. Kukaan ei arvostele minua eikä kummankaan liikunnanohjaajan kasvoilta voi lukea muuta kuin innostusta. En harmittele menetettyjä vuosia, vaan iloitsen, että olen lopultakin löytänyt iloisen hikiliikunnan.

Tässä omassa muutoksessani on osuvaa se, että vasta äskettäin ilmestynyt kirjani, Se on mahdollista, kannustaa meitä 60 täyttäneitä tarkastelemaan, haluaisimmeko jonkin elämässämme olevan toisin. Teos oli siis itseään toetuttava, minunkin kohdallani, vaikka havaitsin sen vasta tätä blogia kirjoittaessani. Moni asia on yhä mahdollista, joten tartutaan siihen, mikä meitä kutakin kutsuu.