Onko jo liian myöhäistä syttyä liikkumaan? Minun liikuntainnostukseni tuhosi aikoinaan liikunnanopettaja. Hän oli nainen, joka ei koskaan hymyillyt, löi kehärumpua otsa kurtussa ja seurasi meikäläisen pallon väistelyä suupielet alaspäin. Olisipa hän joskus kannustanut tai edes katsonut ystävällisesti minua arkaa koululaista. Koulun ensimmäiset neljä luokkaa suhtauduin liikkumiseen luonnollisesti, osallistuin hiihtokilpailuihin ja kammosin ainoastaan liikuntasalin jykeviä hevostelineitä, joiden päälle en uskaltanut hypätä. Viidentenä kouluvuonna liikunnanopettajakseni tuli tuo hymytön ja ymmärsin pian olevani kömpelö ja lahjaton. Pian olin se, joka valittiin pesäpallojoukkueeseen viimeisenä, se, joka ei koskaan osunut palloon.
Nuorena aikuisena löysin sentään moneksi vuodeksi lajeja, joissa saatoin onnistua. Jousiammunta kysyi keskittymistä ja tarkkaa silmää ja kevytvenepurjehdukseen riitti kohtalainen ketteryys ja rohkeus roikkua gastina. Golfista löysin pallolajin, jossa pystyin osumaan palloon, pallo kun pysyy siinä paikoillaan. Hikiliikunnaksi noita lajeja ei voitane laskea. Olen kokeillut salilla käymistä, jopa henkilökohtaisen valmentajan tsemppaamana, ei ollut minua varten se. Vesijumppa on sentään harrastus, johon onnistun itseni kärräämään. Luovutin muun tavoittelun jo kauan sitten ja päätin ottaa sydän- ja verisuonitaudit ja muut minua uhkaavat alistuneesti vastaan.
Lienee olleet planeetat oudosti vinksallaan tai jotain outoa säteilyä ilmassa, sillä vääntäydyin kesän lopussa keskivaikeaan liikuntaryhmään. Mainos lupasi, että lattialle ei tarvitse mennä rötköttämään, liikkeet tehdään seisoen ja istuen, käsipainoja hyödyntäen. Innostuksen imussa ilmoittauduin myös tuolijumppaan. Ajattelin, että voisin kokeilla, kumpi minulle sopisi ja toki hylätä, vaikka molemmat, jos en niissä pärjäisi. Kyllä, ajattelin nimenomaan pärjäämistä, kiitos hymyttömän liikunnanopettajani.
Miten palkitsevaa onkaan ollut tuntea liikkeen voima, oman osaamisen kasvu ja etenkin liikuntasuoritusten jälkeen seuraava hyvä olo. Olen myös hyväksynyt omat rajoitteeni, polveni eivät kestä kaikkea, jotkut liikkeet skippaan. Kukaan ei arvostele minua eikä kummankaan liikunnanohjaajan kasvoilta voi lukea muuta kuin innostusta. En harmittele menetettyjä vuosia, vaan iloitsen, että olen lopultakin löytänyt iloisen hikiliikunnan.
Tässä omassa muutoksessani on osuvaa se, että vasta äskettäin ilmestynyt kirjani, Se on mahdollista, kannustaa meitä 60 täyttäneitä tarkastelemaan, haluaisimmeko jonkin elämässämme olevan toisin. Teos oli siis itseään toetuttava, minunkin kohdallani, vaikka havaitsin sen vasta tätä blogia kirjoittaessani. Moni asia on yhä mahdollista, joten tartutaan siihen, mikä meitä kutakin kutsuu.
Jos olet asunut Kontulassa, kestät mitä vain🥰
42 vuotta kontulalaisena. Nyt vuoden muualla.
Hyvä kirjoitus, joka toivottavasti karistaa ennakkoluuloja. Itse olen asunut Kontulassa lähes koko nuoren ikäni. Vasta lukioon muualle kuin Kontulaan mentyäni, tajusin, että Kontulalla on huono maine. Enpä ollut sitä aikaisemmin tajunnut, kun en ollut mitään merkkejä sellaisesta ympärilläni huomannut. En osaa sanoa itseäni helsinkiläiseksi, vaan sanon mielelläni olevani ylpeä itä-helsinkiläinen. Minua on kyllä luokannut, jos olen jonkun puheista tai asenteesta halveksuntaa kotilähiöstäni kuullut. Eikö ihmiset tajua, että puhuvat jonkun toisen kodista. Olen ulkoillut alueella paljon ja tunnen Kontulan, Kurkimäen, Mellumäen, Kivikon ja Myllypuron kuin omat taskuni. Lasken ”kotialueekseni” ainakin kilometrin säteeltä kodistani koko alueen. Miltä toisesta tuntuisi, jos menisin esim. Lauttasaarelaisen kotipihalle ja rupeaisin haukkumaan ympäristöä. Ilmeisesti Kontulasta saa laukoa, mitä vaan vaikkei aluetta edes tuntisi. Totta kai ostari voi olla pelottava paikka Marraskuisena perjantaiyönä, mutta ei kai kukaan siellä pakota iltaa viettämään. Minä vietän sen aikakin mieluummin idyllisen 60-luvun kerrostalon saunaosastolla katsellen pihalle, jossa voi törmätä mm. siiliin, jänikseen, kettuun, oravaan tai jopa haukkaan, jonka näin eilen parin metrin etäisyydeltä. Totta kai jotkut talot ovat varmasti rauhattomampia, mutta niin kai ihan kaikissa kaupungeissa ja alueilla. Minusta parasta Kontulassa ja ihana kirjasto kiva uimahalli, monipuoliset ruokakaupat ja luonnonläheisyys sekä yksi kaupungin suurimmista yhtenäisistä metsäalueista, joka pitää sisällään myös Helsingin korkeimman luonnollisen kohdan, hiihtoladun, joissa ei ole ruuhkaa kuin Paloheinässä, hienot juoksuhaudat ja luolat sekä täyttämään, josta näkee keskustaan asti eli Kivikon metsä.
*siis täyttömäen, josta näkee keskustaan...
Voisin mielelläni vetää ympäristökävelyjä pelokkaille kantakaupukilaisille ja länsi-helsinkiläisille ”pelottavassa” Kontulassa ja Kivikossa. Tutustuttaisiin viihtyisään kirjastoon, johonkin ostariin etnisistä ravintoloista sekä luontoon ja liikuntapuistoihin. 🙂 Ehkä he uskaltaisivat jopa astua johonkin kontulaiseen rappukäytävään 😂 ja ehkä se naapuri, joka lähestyy käsi ylhäällä ei olekaan myymässä huumeita vaan haluaa vain tervehtiä ja se tumma mies, joka pysähtyy kohdallasi ei aiokaan ryöstää sinua, vaan kysyy kävelyreittiä metroasemalle.