Olen avannut uuden ikkunan itseni ymmärtämiseen. Kiitos Outi Mäenpää, kiitos hevosille, kanssa oivaltajille ja tietysti myös Jimille.

Olen päässyt elämässäni pisteeseen, jossa kilometrejä, kohtaamisia, oppimista, opettamista, antamisen ja saamisen hetkiä, kokemusta ja oivallusta on niin paljon, että kyllääntymispiste on saavutettu. Luulen osaavani monenlaista todella paljon, en toki kaikkea,  mutta ainakin yhdelle ihmiselle riittävästi. En ole naismuistiin osallistunut maksulliseen, ammattiosaamistani edistävään koulutukseen, koska mitään uutta antavaa ei ole sattunut silmiini.

Improvisaatio, luovuus ja voimavarat –koulutus osui silmiini Stella Polariksen verkkokirjeestä. Saan verkkokirjettä, koska kyseinen improvisaatioteatteri osallistui joitain vuosia sitten kilpailutukseen, jota koordinoin. Harvemmin olen verkkokirjeitä ehtinyt edes lukea, mutta näin eläköitymisen kynnyksellä aikaa alkaa löytyä jopa postin lukemiseen.

Monet ovat kehuneet Outia kouluttajana ja hyvänä tyyppinä. Googlasin siis Outin ja löysin hänen omilta sivuiltaan runsaasti enemmän tietoa tarjolla olevasta vuorovaikutuskoulutuksesta, kuin sitä markkinoiva Stella Polaris oli välittänyt. Erityisesti minua puhutteli lupaus oppia tunteiden takana olevien viestien tunnistamisesta ja tarpeiden suorasta ilmaisusta.

Koulutukseen ilmoittautuessani toivoin saavani lisää ymmärrystä ja vuorovaikutustaitoja nuorten ja lähisuhdeväkivallan rikos- ja riitasovitteluun, jota teen yhtenä vapaaehtoistyönäni.

- Sinäkö tarvitset vuorovaikuttamiseen oppia? puuskahti ystävättäreni, kun kerroin koulutuksesta.

Päättelin siitä, että meidän välisemme vuorovaikutus toimii.

Nyt, pari päivää viikonloppukoulutuksen jälkeen tuntuu, että minua ohjasi tähän koulutukseen intuitio. En suhtautunut siihen kyynisesti (ei siellä mitään uutta kuitenkaan voi olla), joka yllätti itsenikin. Tiesin, että tulen saamaan jotain tärkeää. Ehkä tässä vaiheessa elämää on myös lopulta mahdollista olla täysin avoin ja vastaanottavainen.

Ja kuinkas sitten kävikään.

Puitteet olivat täydelliset. Tallin vintin ja pihaton tunnelma, aurinko, verenpainetta laskeva eläinolio (ihana Jimi, joka haki rapsutukset säännöllisin ja säännöttömin väliajoin) ja joukossamme käyskentelevät islanninhevoset Jarl ja Ambra. No, aluksi ajattelin, että ilman hevosiakin pärjäisimme (jopa paremmin, luulin). Kahden päivän kuluttua kiitin hevosia niiden läsnäolosta.

Vaikka ratsastinkin varhaisteininä useita vuoden ajan, olen aina pelännyt hevosia. Ensimmäisen jännityksen hevosten läsnäolosta poisti Outin alkumetreillä lausuma kommentti, ettei hevonen koskaan väijy hyökätäkseen ihmisen kimppuun. – Huh, itsestäänselvyys, mutta enpä ollut ajatellut!

Outin tapa kouluttaa, saatella tunnelmiin ja tiloihin on uskomattoman dynaaminen, mutta väkivallaton. Turvallisuuden tunne säilyi koko kahden päivän ajan. Hämmästytin itseni suostumalla tarkastelemaan häpeää ja sen takana olevia pelkoja. Tunnustamalla häpeän läsnäolon ja tunnistamalla asiat, joita itse pelkään, pystyn pääsemään lähemmäksi sen ymmärtämistä, mitä sovitteluun saapuvien nuorten miesten väkivallan takana on.

Erityisesti pidin siitä, että me emme alussa ankkuroineet itseämme tekemistemme ja identiteettiemme kautta. Oli helppoa lähteä oppimaan, oivaltamaan ja harjoittelemaan, kun olimme kaikki saman arvoisia. Meitä yhdisti halu ymmärtää ja kehittää vuorovaikutustamme.

Tiedollisella tasolla ymmärrän itseäni, niin sisäistä lastani, kuin rankaisevaa vanhempaa. Minun on ollut luontevaa olla itsensä kanssa sinut oleva aikuinen niin ihmissuhteissani kuin esimerkiksi työroolissa työnohjaajana. Koulutusviikonlopun aikana oivalsin, että minun tulee antaa myös sisäisen lapseni tulla enemmän esiin. Siellä on se luovuus, jonka minun on vaikea antaa tulla esiin.

Olen koko työurani opettanut dialogisuutta, kuuntelemista ja omien tarpeiden sanottamista. Enkä kuitenkaan ole usein kyennyt sanomaan, mikä minua loukkaa. Sisäisessä keskustelussani olen aina puolustellut loukkaajaa. –Eihän sillä raukalla ole kommunikointitaitoja, se nyt on aina tuollainen, ei se ennenkään ole kuunnellut, siitä nyt vaan ei ole esimieheksi, eihän se pahaa tarkoita… Ehkä tämän on mahdollistanut myös vahva itsetuntoni. Työyhteisöissä kokemani tyrmäykset eivät ole jättäneet minuun arpia. Aina ei voi onnistua (ei edes joka kerta).

Kun toisen kurssipäivän jälkeen riuhdoin rikkaruoja puutarhassani iltapimeään asti, kiskoin jokaisen rikan myötä itsestäni pois löperöä hyväksyjää. Minä en enää anna pehmentäviä selityksiä kenenkään tyrmäyksille. Tulen vastaisuudessa kertomaan havaintoni ja tunteeni. Minulla on mahdollisuus muuttaa vuorovaikutusta ja se voi olla myös tuolle toiselle silmiä avaavaa.

Päätyössäni en tätä enää ehdi harjoitella, sillä varsinaisia työpäiviä on jäljellä vain pari. Vapaaehtoistyöt, työnohjaus ja kouluttaminen kuitenkin jatkuvat, joten polkuni on edelleenkin vuorovaikutusta tulvillaan. Iloitsen, että minun kyllääntymispisteeni ei sittenkään ollut saavutettu, se tuntuu hyvältä.

Työelämässä oleville suosittelen Outin kurssia koko tiiminä. Menkää avoimin mielin ja antakaa puhdistavan valon kulkea lävitsenne. Altistakaa itsenne vuorovaikutuksen muutokselle ja itsestänne oppimiselle. Koulutus sopii myös katkeroituneille valittajille, epäonnistumista pelkääville, kaiken hallitseville ja niille, joiden kiukutteleva pikkulapsi pyrkii liian usein esiin.

Kun käänsin Kirkkonummella auton nokan kohden Helsinkiä, olin onnellinen. Olin viikonlopun aikana lähtenyt matkalle itseni tutkimiseen. Olen kuulu siitä, että saan aikaan ja  teen paljon. Uskaltaisinko katsoa, kuinka iso osa tekemisistäni on sen todistamista, että pystyn? Voisinko minä olla se muutos yliahkerassa sukulinjassamme? Jos en veisikään mennessäni ja toisi tullessani? Jos antaisin noiden ahkerien äänien vaieta ja miettisin, mitä minä tarvitsen?

Lämmin kiitos viikonlopusta Outille ja kanssaoppijoille sekä eläimille. Hevospelkoni on kitistynyt pieneksi. Jarlia jo koskettelin, Ambran kanssa samaan tahtiin hengittelyä olisi tarvittu vielä päivä lisää.

https://www.outimaenpaa.fi/koulutustarjonta/vuorovaikutustaidot/