Kirjoitukset avainsanalla kiire

Kolmipäiväisen työviikon harjoittelu avaa minulle liian monia uusia mahdollisuuksia. Aikaa tuntuu olevan käytössä ruhtinaallisesti. Maanantaina ajamme serkun kanssa kotiseudulle Etelä-Karjalaan, muistelemme menneitä ja hämmästelemme nykyisyyttä. En ole tavannut serkun hoitokodissa olevaa isää kymmeniin vuosiin. Tuntuu turvalliselta mennä tapaamiseen  yhdessä.

Vuoteen pohjalla nukkuu mies, kutistuneena, liian vanhana minun muistikuviini liitettäväksi. Silmäni vettyvät ja käännähdän takaisin käytävään. En pysty häntä kohtaamaan. On liian myöhäistä. 

Vierailemme myös molempien äitiemme luona. Justustelemme, kyselemme vointia. He ilahtuvat käynnistämme. Viimeisenä käymme hautausmaalla, viemme kynttilän isäni haudalle.

Perheidemme yhteiset lapsuusajan telttaretket ovat vain muistoja. Yhteinen nykyisyys on askeltamista vanhainkodin ja hautausmaan välillä.

Serkku palaa bussilla illaksi Helsinkiin. Minä suuntaan viimeiseen sukulaisetappiini, yksityisen vanhainkotiin, jonka vierashuoneessa myös yövyn. Ilta menee mennyttä muistellessa, toistellessa. Ennen nukahtamistani tunnen surua ja irrallisuutta. Siisti ja lämmin huone on hyvä, mutta vieras. Häivähdyksenä ymmärrän, miltä vanhuksista tuntuu, jos hoitokotiin joutuu vastoin omaa toivettaan.

Aikaisin keskiviikkoaamuna köröttelen Vaalimaan tietä kohden Helsinkiä pimeyden ja sankan usvan ympäröivänä. Nuorempana hirvimerkkeihin ei juuri tullut reagoitua. Mitä nyt vähän pientareita piti ajaessa silmällä. Nyt suhtaudun merkkeihin hirvien suojatienä. Hiljennän vauhtia entisestään ja terästän katsettani metsän reunaan. Ylämaan jalokivikylän kahvilassa huuhtelen kuivat silmäni ja juon kahvia, kunnes aurinko nousee.

Jos tekee viiden päivän työt kolmessa päivässä, tekemisen tahti on reipasta. Työt sujuvat vahdilla, jollaiseen ei viittä päivää viikossa pystyisi. Käly viestittää lukeneensa minusta ET- lehdestä. Olin jo unohtanut koko jutun. –Etkö aio hankkia lehteä? mies kysyy. –Miksi? ihmettelen. Minähän olen saanut lukea sen jo aikaisemmin. 

Lyhyt työviikko  päättyy pikkujouluihin. Mukavien työtovereiden kanssa nautimme hyvästä ruuasta ja hauskasta ohjelmasta. Nuorten kollegojen kanssa puhumme tulevaisuudesta, ikäisteni kanssa vertailemme jäljellä olevien pikkujoulujen määrää. Tanssilattialle ei enää tee mieli. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen pitää viimeisen pikkujoulupuheensa kaupunginjohtajana ja muistelee mennyttä kahtatoista vuotta, joina hän on Helsinkiä johtanut. On suurten muutosten aika.

Sunnuntaiaamuna, ensimmäisenä adventtina, herään puhelimen soittoon. Ystävästäni on juuri tullut isoäiti, lapsi on syntynyt! Omatkin pikkuoravat pörähtäisivät sisään hetkellä millä hyvänsä, ulkoilmalta tuoksuvina, äänekkäinä ja pipareiden paistoon valmiina. Voi miten ihana aamu!

Kolmipäiväisessä työviikossa olen ehtinyt viipyillä rakkaitteni kanssa koko elämän kaarella. Kehdosta hautaan, tuhannen tunteen kautta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vähäisempään tekemiseen siirtyminen vaatii kovia ponnistuksia. On tehtävä monia asioita, jotta levollisuudelle tulee tilaa. Kolmipäiväisen työviikon harjoittelu on vaikeaa ja joitain päiviä on peruttava. Olen tyytyväinen, kun pysyttelen edes neljässä. Seesteisyyttä kohden pyrkiminen tuntuu kovin vaivalloiselta ja raskaalta.

Kotona kärrään tavaraa Pelastusarmeijan kirpputorille. Punotut korit, käyttämättömät, mutta aikoinaan edulliset käsilaukut, pikkutaulut ja lasit, joista ei koskaan juoda mitään, saavat lähteä. Äidin kymmenisen vuotta sitten tekemästä ryijystä on vaikea luopua. Se ei kauniista väreistään huolimatta ole löytänyt paikkaa kodissamme muualla kuin varaston täytteenä. Nyt ryijy on ollut eteisessämme lähtövalmiina nelisen kuukautta. Olen turhaan tarjonnut sitä tutuille ja tuntemattomille. Lopulta siirrän ryijyn autooni, jossa kuljettelen sitä luopumistuskassani viikon. Luopumisen tekee vaikeaksi, että ryijy on 30-vuotispäivänä lahjaksi saamieni korvakorujeni lisäksi lähes ainoa äitini minulle antama konkreettinen lahja. Korvakorut olin saanut valita itse, ryijyä en. Nyt kun äitini voimat heikkenevät, puhe- ja liikuntakyvyn viimeiset rippeet ovat katoamassa takerrun ryijyyn kuin pelastusrenkaaseen. Kun äitiä ei enää olisi, en kykenisi ryijystä luopumaan. Tuskailisin koko loppuikäni paksua villakääröä, joka rohmuaa pienestä varastotilastani ison osan.

Oivallusta seuraavana päivänä vien ryijyn kirpputorille. –Voi miten kaunis! Huudahtaa ryijyn vastaanottava rouva ja vakuuttaa, että ryijylle löytyisi pian uusi koti. Ilo läikähtää minussa. Jätän kirpputorille myös kanadansuomalaisen sukulaisen kirpputorikasasta aikoinani pelastaman seinäkellon. Tuon kauniin ja valoisan naisen sairaus vei viime kesänä. Menetys tuntuu, en halua kellon muistuttavan minua siitä päivittäin. Tavaroista luopuminen ei tarkoita ihmisten unohtamista. Muistot ovat kiinnittyneet kohtaamisiin ja kokemuksiin. Niiden vahvistamiseen ei materiaa tarvita.

Minusta tuntuu hiukkasen kevyemmältä.

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Rikos- ja riitasovittelua harrastava työnohjaaja ja kirjailija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa, riemastuu ja happamoituu arjen ilmiöistä. Merja Svensk on kirjoittanut monimuotoisuuteen liittyviä oppaita sekä romaaneja. Merjan romaanit käsittelevät mm. ikääntymistä, yksinäisyyttä, vieraannuttamista, anteeksiantoa ja rakkauden kaipuuta. Viides romaani Se on mahdollista ilmestyi heinäkuussa 2025  ja kertoo kahden 60-vuotiaan naisen kimppa-asumisen riemuista ja törmäyksistä.

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram