Kirjoitukset avainsanalla 60+ Iloa elämään!

Olen nyt etsinyt eläkeläisen identiteettiä kaksi vuotta. Koronalle kiitos, että siihen on ollut enemmän aikaa, kuin ilman kyseistä epidemiaa olisi ollut. Ei sellaista identiteettiä ole olemassakaan, joten tiedoksi vaan kaikille. Etenkin ensimmäisenä vuonna minulta tiedusteltiin usein, että miltä nyt tuntuu. Ihan samalta tuntui ja tuntuu yhä. Kyllä me eläkkeelle jääneet olemme samoja tyyppejä, kuin ennenkin. Suuri muutos on, että päivätyöstä vapautuvan ajan saa käyttää pitkälti haluamallaan tavalla. Osa meistä ei halua, osa palaa päivätyöhön ja osa ei halua lähteä sieltä repimälläkään. Jos työhön on taloudellinen pakko, ymmärrän valinnan. Jos sellaista pakkoa ei ole, ihmettelen valintaa. Olen kuullut monia syitä, jotka ovat ehkä vain verukkeita. Onko kyseessä sittenkin uskalluksen tai mielikuvituksen puute? Listasin tähän kolme yleisintä selitystä niiltä, jotka joko puurtavat tai viettävät aikaansa muuten vaan tehtävissään 68-vuotiaaksi, ja jopa sitä kauemmin.

Olen aina tehnyt vain työtäni, olen antanut sille kaiken energiani, en harrasta mitään.

Olisiko nyt mahdollista aloittaa se harrastus, josta joskus unelmoit, jolle ei koskaan kuitenkaan ollut aikaa? Liittyisitkö kuoroon, hankkisitko viljelypalstan, lähtisitkö työväenopiston luennoille, hirviporukkaan, kirjoittajayhteisöön tai aloittaisit innostavissa vapaaehtoistehtävissä? Eläkeelle pääseminen tarkoittaa vapautta. Eläkeläinen on oman itsensä hallitsija.

Minulla on arvostettu tehtävä, paljon kokemusta ja haluan antaa asiantuntemukseni organisaation käyttöön niin kauan, kuin se on mahdollista.

Oletko sinä jotain muutakin, kuin tehtäväsi määrittämä? Jos olet ihan rehellinen, niin eikö joskus kyllästytä? Uskalla ajatella, että paikkasi ottaisi joku nuorempi, toisi siihen uusia ulottuvuuksia ja se olisi organisaatiolle hyväksi. Luopuminen ilmaisista lounaista ja kokouspullista saattaa pidentää elinikää ja tehdä elämästäsi laadukkaampaa.

En oikein tiedä, mitä vapautuvalla ajalla sitten tekisin, kun minulla ei ole perhettä ja ne ihmiskontaktit ovat siellä työpaikalla.

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada uusia ystäviä. Oman asuinalueen Facebook-ryhmistä löytyy varmasti lenkkeily- ja näyttelyseuraa, joka voi johtaa syvempäänkin ystävyyteen. Hankkimalla tai koiran tai ryhtymällä naapurin söpön pikkukoiran ulkoiluttajaksi kasvatat päivittäistä jutustelumäärääsi huimaavasti. Osta rohkeasti paikka seuramatkalle, joko ihan kotimaassa tai kauempana. Kahden hengen huoneeseen majoittuu aina toinen, jo siinä on mahdollisuus.

Kun ihmisellä on vain tämä yksi elämä elettävänä, kannattaa miettiä, mitä sillä jäljellä olevalla ajalla haluaa tehdä. Ihan oikeastiko, sitä samaa, vanhaa ja tuttua päivätyötä? Jokaisessa meissä on osaamista, lahjakkuutta ja monia sellaisia ominaisuuksia, joilla ei ole ollut tilaa tulla esiin. Eräs tuttava maalaa nyt tauluja ja matkustaa saman henkisten kanssa ajoittain sinne, missä valo on maalaamiselle hyvä. Toinen tuttavani viettää aikaa lastenlastensa kanssa ja tekee ystäville koruja. Kolmas tuttavani on liittynyt harrastelijateatteriin ja neljäs entisöi huonekaluja.

Maailma tarjoaa niin paljon mahdollisuuksia, että me helposti innostuvat ihan hengästymme. Kaikkeen ei voi tarttua, mutta kokeilujen kautta löytyy ne itselle tärkeimmät ja iloa tuottavat jutut. Sain taas uuden idean. Haluaisin kovasti perustaa eläköityvien konsultointipisteen, jossa yksilöllisesti pohdittaisiin, mitä kaikkea ihanaa kullekin olisi mahdollisuuksien rajoissa. Ehkä nappaan tästä itselleni uuden vapaaehtoistehtävän…olisikohan tälle kysyntää…Oikeastaan ehdotin tämän tyyppistä jo vuosia sitten entiselle työnantajalleni, jonka olisi mielestäni ollut vastuullista huolehtia niistä, jotka olivat antaneet organisaatiolle kaikkensa. Nämä puurtajat kun olisivat mielellään jatkaneet organisaation palveluksessa, vapaaehtoistehtävissä, niillä piilokyvyillään, toisenlaisissa tehtävissä. Ei tarvinnut organisaatio heitä. Onneksi on monia muita vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksia. Jonkun pitää vain niistä kertoa näille puurtajille.

Tuota konsultointi-ideaa miettiessäni viimeistelen kolmatta romaaniani ja pakkaan huomista varten osan sorminukeistani kuljetuslaukkuun. Suuntaamme huovutettujen tyyppien kanssa huomenna Lastensairaalaan, jossa asettelen itseäni uuteen, vapaaehtoisen tehtävään. Jännittää hieman, mutta niin pitääkin. Se kuuluu omien mukavuusrajojen ylittämiseen ja uuteen uskaltamiseen.

Me olemme eläkkeelläkin niitä samoja tyyppejä, kuin työssä ollessamme, mutta me voimme olla vielä enemmän.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lauantaina saattelin äitini hautaan ja maanantaina rokkasin keittiössäni onnellisena. Luullakseni en ole seonnut, eivätkä mielialani ailahtele rajusti. Minä vain elän elämääni.

Luopumiset, menetykset ja kuolemakin ovat osa elämää. Koko elämäni pisin ihmissuhde päättyi, kun äitini kuoli. Olen kiitollinen, että perheemme sai valmistautua hänen lähtöönsä riittävän kauan. Kun muistotilaisuudessa kuulin äitini  ystäviensä kertovan häneen liittyviä muistoja tunsin kummallisella tavalla irtautuvani tyttären roolista. Hänen kuolemansa vapautti minut jostain näkymättömästä sidoksesta. Samalla tunnistin itsessäni äitini perimän, ne hyvät asiat, jotka olin häneltä saanut. Sunnuntaina oli ihmeellisen rauhallinen olla.

Maanantaina allekirjoitin kappakirjan ja luovuin edesmenneen isäni rakentamasta mökistä. Luopumisen surutyötä oli lasten ja lastenlasten kanssa tehty jo kaksi vuotta, isäni kuolemasta saakka. Tähänkin olimme saaneet riittävästi aikaa. Yksi aikakausi oli ohi. Kaupan jälkeen ajelin auringossa kylpevien peltojen halki, enkä enää kokenutkaan haikeutta. Minä olin onnellinen, että mökkimme oli saanut omistajikseen ihanat luontoa arvostavat ihmiset.

Kotimatkalla, ennen Helsinkiä puhelimeni pirisi kahdesti. Ihanat ystävät olivat varanneet minulle sieniä. Toisen satsin sain suoraan kotiini toimitettuna ja toisen kävin sairastuneelta sienestäjältä noutamassa. Viisi tuntia käsittelin kantarelleja ja suppilovahveroita ja lopuksi valmistin kermaisen sienimuhennoksen sekasienistä. Jokaista sientä käsitellessäni iloitsin ystävistäni. Miten paljon iloa he minulle näillä sienillä tuottivatkaan! Annoin Radio Nostalgian suoltaa tuttuja kappaleita, tanssahtelin ja riivin kantarelleja. Nesteitä haihdutellessani muistelin kaikkea, mitä olen ystävieni kanssa elämäni aikana kokenut.

Hämmästyneelle puolisolle selittelin herkullista ilta-ateriaa.

- Leikin tänään hyvää vaimoa.

- Saat leikkiä muulloinkin, jos haluat, tokaisi mies ja kehui muhennosta.

Tiistaiaamuna pakkasin auton takakonttiin perennoiden jakotaimia, jälleen kerran. Ne olivat nyt matkalla uusiin maisemiin, toisiin pihoihin. Ajattelin, että puutarhani täytyy olla hyvillään, että olen saanut tämän vuoden aikana jaettua sen rönsyilevää uhkeutta toisillekin. Tänä vuonna olen antanut aikaani ihmisten kohtaamiseen enemmän kuin puutarhan hoitoon. Olen saanut noista kohtaamisista paljon iloa.

Elämä on varjoa ja valoa, kuten jossain laulussakin sanotaan. On tärkeää olla sidoksissa toisiin ihmisiin, mutta myös vapaa. Ihmisistä ihminen iloa saa. Miksei myös elämistäkin, mutta se on jo vähän toinen tarina.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Rikos- ja riitasovittelua harrastava työnohjaaja ja kirjailija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa, riemastuu ja happamoituu arjen ilmiöistä. Merja Svensk on kirjoittanut monimuotoisuuteen liittyviä oppaita sekä romaaneja. Merjan romaanit käsittelevät mm. ikääntymistä, yksinäisyyttä, vieraannuttamista, anteeksiantoa ja rakkauden kaipuuta. Viides romaani Se on mahdollista ilmestyi heinäkuussa 2025  ja kertoo kahden 60-vuotiaan naisen kimppa-asumisen riemuista ja törmäyksistä.

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram