Kirjoitukset avainsanalla ikääntyminen

Uudet ohjelmat, uudet koneet ja vaikeat kujeet. En ole tietotekniikassa kuin kala vedessä, olen enemmänkin kuin ahven ämpärissä, satimessa ja hämmentynyt. Kuvan ahvenet pääsivät pian takaisin järveen, mutta minun on pakko mennä epämukavalle alueelle eli otettava homma haltuun.

Mummoni eli näki huimat kehityksen vuodet. Hän oppi soittamaan puhelimella ja käyttämään pölynimuria, sähköhellaa ja jääkaappia. Hän ei suostunut pakastamaan marjoja, koska hilloaminen oli hänestä riittävän toimiva säilöntätapa. Hän vatkasi kakkutaikinansa vispilällä, alusti leipätaikinan käsin ja keitti kahvinsa pannussa. Mummo ihasteli minun sähköisiä kodinkoneitani, muttei nähnyt syytä hankkia itselleen. Mummo osti kyllä mustavalkoisen television, mutta ei tarvinnut värikuvaa. Hän ei ajellut kymmentä kilometriä lyhyempiä matkoja bussilla, kun kävellenkin pääsi. Hän näki ihmisen menevän kuuhun, mutta pukkasi itse mieluummin työnnettävää ruohonleikkuria, kuin suostui helpompaan. Asiat hoituivat virastoihin kävelemällä. Eläkepäivänä mummo taivalsi pankkiin ja sai käteistä. Minun Visa-korttiani hän piti kätevänä keksintönä, sehän toimi kuin lähikaupan tili, mutta useassa paikassa. Mummollani oli mahdollisuus valita, mitä kehityksen uutuuksia elämäänsä otti.

Nyt meillä mummoilla ja vaareilla on vähemmän vaihtoehtoja. Toki mämmin voi yhä valmistaa itse ja omalle tontille voi edelleen  perustaa maakellarin. Kävellä voi, jos kintut kestää. Työtehtävissä ja omien asioiden hoidossa ei vain ole vaihtoehtoja. Kaikki on hoidettava verkossa. Eihän siinä mikä, kyllä vanhakin oppii, kun ei vain tarvitsisi oppia yhä uudestaan ja uudestaan. Muutos on aina ollut pysyvää, nyt se tuntuu vain turhan tiheältä.

Käytän työssäni tietokonetta ja tapaan ryhmiä erilaisilla alustoilla. Olin mielestäni pärjännyt oikein hyvin, kunnes tuli päivä, jolloin en pärjännyt. Vanha, tuttu tietokoneeni alkoi oireilla ikääntymistä. Tätä vesiota ei enää tueta, julisti ruudulle rävähtävä teksti, akkukin oli lopussa ja koneen piti olla koko ajan kiinni verkossa. Blogia kirjoittaessani huomasin, etten saa enää kuvia koneeltani. Teams ja Zoom ilmoittivat ohjelmien vanhentuneen. Word-ohjelma huusi uutta maksukautta, mutta maksutiedot eivät onnistuneet, ei myöskään kirjan hankinta MobilePaylla eikä saunavuoron varaus. Kas, olin vaihtanut maksukorttia ja unohtanut ilmoittaa tiedot. Puhelin oli takkuillut jo pitkään, silläkään ei tainnut olla enää päivitystukea. Kun kaikki sakkaa yhtenä päivänä, tekee mieli mennä ostamaan keinutuoli ja mennä metsään keinumaan, loppuelämäksi.

Päivän sallin itseni rypeä ikääntymisen suossa, sitten marssin tietokonekauppaan. Ostin keinutuolin sijaan uuden koneen. Paiskasin salasanalistani pöytään ja pyysin asentamaan kaiken, mitä tarvitsen. Pari tuntia myöhemmin kiitin asentajaa onnellisena ja lupasin tulla pian puhelinkaupoille.

Kotona ilo haihtui. Uudessa läppärissä kaikki oli toisin. Näyttökin oli niin tumma, että työskentely onnistui vain ikkunan vieressä. Sähköposti ei toiminut ja puhelimen valokuvat eivät tallentunet koneelle. Zoomikin oli unohdettu asentaa. Printteri ja pankin appi pitäisi asentaa itse ja tiedostokansioiden luominenkin on jotenkin erilaista. Kaikki oli vaikeaa. Teki mieli kirkua.

Otin vanhan läppärini ja aloin kirjoittaa. Miten tuttu ja mukava se olikaan, tuollaisena vajavaisenakin. Tiedän, ettei tämä ole kestävä ratkaisu. Ehkä jo huomenna minun on palattava kauppaan pyytämään apua. Se puhelinkin pitäisi ostaa, mutta pelottaa, että sitten on kaikki sekaisin. Kahden viikon päästä alkaa taas työt, mikä pakottaa ryhdistäytymään. Jospa vielä kerran otan haltuun kaikki uutuudet, selviä sillä ehkä viisi vuotta. Sitten ostan sen keinutuolin ja muutan metsään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Harvoin tulee silmäiltyä kansalaisaloitteita, mutta sentään joskus. Muutaman olen vuosien aikana allekirjoittanut. Oikeusministeriön ylläpitämässä verkkopalvelussa kansalaisaloite.fi voi kuka tahansa meistä Suomen kansalaisista tehdä ehdotuksen. Nyt silmiini osui kiinnostava ehdotus vanhusneuvolasta. Johtuneeko omasta ikääntymisestä, siitä että nyt eläkkeellä on aikaa paneutua monenlaiseen vai siitä, että omassa lähipiirissä on jo tullut nähtyä, miten vaikeaa vanhusten on saada palvelutarpeen arviointi, tarvittavien palvelujen saannista puhumattakaan.

Ajatus vanhusneuvolasta on mielestäni erittäin tarpeellinen. Kantava ajatus on, että ketään ei jätetä heitteille ja kaikilla on oikeus yhdenvertaiseen kohteluun. Vanhusneuvolan ei ole tarkoitus olla yhteiskunnan holhoava vaan auttava väylä. 

Moni ikääntyvä saattaa ajatella, että itsellä on asiat hyvin, järki kulkee, rollaattorilla pääsee ja kun toimintakyky heikkenee, niin on lapsia tai muita läheisiä. Kukaan meistä kuitenkaan tiedä, mikä on tilanne, kun oma toimintakykymme hiipuu. Onko niillä läheisillä aikaa ja kykyä tunnistaa meidän kognitiivinen, psyykkinen ja sosiaalinen toimintakykymme? Tuskin kaikilla sellaisia läheisiä löytyy. Saattaapa löytyä sellaisiakin, jotka jo kaartelevat perinnön yllä, loppua odottaen. Kuka tahansa voi olla altis kaltoinkohtelulle tai vähintään sille, että jää vaille tarvitsemaansa hoivaa tai ympärivuorokautisen asumisen palveluja. 

Nuoret, toimintakykyiset ihmiset sivuuttavat tämän ehdotuksen ihan ymmärtämättömyyttään, kuvitellen, ettei se heitä koske. Vanhusneuvola voisi kuitenkin olla se palvelu, joka auttaisi heitä omien ikääntyvien vanhusten tarpeissa ja helpottaisi heidän omaa ruuhkavuosien työtaakkaansa. He eivät vielä tiedä, miten turhauttavaa on esimerkiksi hakea apua läheiselle, kun läheisen muisti alkaa lakkoilemaan. Ehdotettu palvelu ei ole keneltäkään pois, se on selkeästi auttamassa sekä vanhuksia että heidän läheisiään.

Vaikka uskoisimme, että omat läheisemme ovat geriatrian, ravitsemuksen, toimintakyvyn ja mielenterveyden osaajia ja heillä on riittävästi aikaa ja tahtoa meidän hoivaamiseemme, voimme ottaa välittävän asenteen ja huolehtia niistä, joilla tuota ihmejoukkoa ei ole. Joka kolmas suomalainen kärsii yksinäisyydestä. Ikääntyminen lisää yksinäisyyden taakkaa, vanhan on vaikea löytää välittävää läheistä.

Kun ihminen vilkuttaa työterveyshuollolle hyvästit, on hän oman onnensa nojassa. Jos terveysaseman kiireettömään hoitoon joutuu odottamaan kuukausia, tottuu helposti vaivoihinsa. Apua ei enää haeta, avun tarvetta ei enää tunnisteta. Vaivan ja kivun vaikutus ihmisen henkiseen hyvinvointiin on valtava. Sosiaaliset suhteet kuihtuvat, liikunta vähenee eikä ruoka maistu.

Esimerkiksi Eksoten lääkäritilanteesta uutisoitiin muutamia päiviä sitten. Lääkäriliiton suositus alueelle on 100 lääkäriä. Kesällä on viikkoja, jolloin lääkäreitä on 30, joista kolmasosa kandeja. Eikä se talven tilannekaan kehuttava ole, vaikka virkoja on 75. Tuoltako löytyisi aikaa ja apua vanhukselle?

Ne, jotka näkevät vanhusneuvolan pelkkänä uutena kulueränä, voisivat miettiä, kuinka paljon säästetään, kun ns. yhden luukun periaatteella tuotetaan kokonaisvaltainen neuvonnan, arvioinnin ja ohjauksen palvelu ja sitä kautta edistetään ikääntyvien toimintakykyä ja hyvinvointia. Minun järkeilyni mukaan vanhusneuvola vapauttaisi niukkaa hoitohenkilökuntaa moninaisista muista palveluista, joissa päätöksiä ja arviointeja nyt tehdään. Ennen kaikkea, vanhusneuvola turvaisi ikääntyvien yhdenvertaisen kohtelun, joka valitettavasti on nyt vielä unelmaa. 

Toimin ikääntyvien Aamukorva-puhelimessa vapaaehtoisena kuuntelijana ja kuulen useimmissa puheluissa yksinäisyyden. En ole palveluneuvoja, olen kuuntelija, mutta ohjaan tietysti ihmisen palvelun äärelle, kun tarpeen puhelimessa kuulen. Kovin mielelläni ohjaisin heitä soittamaan vanhusneuvolaan, jossa heidän kokonaistilanteensa tulisi kuulluksi. Minä jatkaisin ilolla  rupattelukumppanina puhelinpalvelussa, jossa soittajat kertoisivat helpottuneina, että heidän asiansa ovat kunnossa.

Kyllä minä tästä aloitteesta nyt innostuin! Tuntuu hyvältä olla innostunut. Toivotaan, että tämä saa tarvittavan määrän allekirjoituksia ja etenee eduskuntaan.

Kuva: Mari Lezhava

 

 

Taas on yksi läheisistäni tullut sellaiseen vaiheeseen elämässään, ettei voi enää asua omassa kodissaan. Puoliso, ystävät ja muisti ovat poissa. Kävimme hänen luonaan palvelutalossa ja jäimme miettimään, miten itse tuollaisessa ympäristössä pärjäisimme. Siellä ruokaa, lämpöä, toisia ihmisiä ja ohjelmaakin. Puolison kanssa asiaa pohdittuamme pidimme palvelutaloasumista lottovoittona. Kunpa itsekin sellaiseen aikanaan pääsisimme, jos emme sitten enää kotona pärjää. Kauheammalta tuntuu ajatus yksinäisyydestä, tyhjistä päivistä hiljaisessa asunnossa, jossa ainoat kasvot voi nähdä peilistä.

Päätin tehdä harjoitteen ja kokeilla, miltä tuntuu viettää joulun ja uuden vuoden välinen aika yksin kotona. Ensimmäisenä yksinäisyyspäivänäni levitin tuhannen palan palapelin ruokapöydälle, siinä riittäisi puuhaa, aika kuluisi mukavasti. Riisuin arjestani myös kaiken työn. En varannut pesula-aikaa, vaikka jouluvieraiden lakanat odottivat raikastamista kylpyhuoneessa. En valmistanut ruokaa, joulusyönnin jälkeen riittäisi vähempikin, kalkkunaa ja kananmunia oli jääkaapissa. En aloittanut yhtään keskustelua puolisoni kanssa, kun hän myöhän illalla saapui työstä, vastasin vain lyhyesti, jos hän jotain kysyi.

Jo toisena päivänä väsyin palapeliin, se tuntui niin hyödyttömältä. Huomasin myös muutoksen mielialassani. Mitä vähemmän tein, sitä väsyneempi olin. Kahdessa päivässä minulle valkeni, miten tärkeää mielekkäiden asioiden tekeminen on. Minulta on liian usein kysytty, miksi teen yhä töitä, vaikka olen päässyt eläkkeelle jo kaksi vuotta sitten. Minun pitäisi ilmeisesti vain nauttia siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Tekemättömyys lienee työssään uupuvien haave. Kunhan pääsevät eläkeikään, huomaavat kyllä, että heilläkin on tarve olla merkityksellinen. Toisena päivänä soitin ystävälle ja toisellekin. Kolmantena päivänä ajoin tervehtimään kolmatta ystävääni. Matkalla, lämpimässä autossani, tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että minulla on ystäviä, kulkupeli jolla mennä heidän luokseen ja merkityksellistä tekemistä. Kiitollisuus kostutti silmäni. Illalla kirjoitin tämän blogin.

Tunnen yksinäisyyden tietoisuudesta voimattomuutta. Ajattelen heitä, joilta koronavirus on vienyt vapaaehtoistoimijoiden aiemmin antaman ajan. Senkin vähäisen. Ajattelen kiitollisuudella SPR:n vapaaehtoisena toiminutta rouvaa, joka toi iloa oman isäni elämän viimeiseen puoleen vuoteen, miten odotettu vieras hän olikaan. Kunnioitan niitä vapaaehtoisia, jotka ovat jo ennen kukon laulua vastaamassa HelsinkiMission Aamukorva-puhelimeen ja niitä monia muita, jotka tunnistavat yksinäisten ihmiskontaktien tarpeen ja kantavat kortensa kekoon. Hyvä yhteiskunta on sellainen, jossa me kaikki huomaamme myös toisen. Hyvässä yhteiskunnassa jokainen kykenevä tekee jotain vapaaehtoisesti, toisten ihmisten hyväksi.

On helppoa olla afrikkalaisen kummilapsen kuukausilahjoittaja tai lähettää tekstiviesti joulukeräykseen, jolloin kymppi puhelinlaskussa saa omantunnon keveämmäksi. Nekin ovat tärkeitä auttamistapoja. Uskallan kuitenkin väittää, ihan omaan kokemukseeni perustuen, että antamalla aikaa, saat jotain vielä enemmän. Kokemalla ja kohtaamalla saat jotain sellaista, jota ei voi rahalla hankkia. Kun uskallat mennä lähelle, antaa toiseuden tulla tutuksi, saat jotain, josta et vielä tiedä. Se lisää myös omaa hyvinvointiasi.

Tuntuuko sinusta, että voisit kantaa oman kortesi kekoon yksinäisyyden poistamiseksi? Ihminen tarvitsee vain ihmistä, ei sen suurempaa. Esimerkiksi HelsinkiMissio ja Punainen Risti tarjoavat kaikille halukkaille erilaisia vapaaehtoistoiminnan muotoja. Miksi et jakaisi ja saisi iloa?

Vilkaisu kalenteriin näytti, että koronan ehdoilla on tullut elettyä jo 37 viikkoa. Ensimmäiseen adventtiin mennessä olisi 40 viikkoa täynnä. Tiedättehän, että neljässäkymmenessä viikossa saa maailmassa myös jotain ihmeellistä aikaan? Nimittäin uuden ihmisen.

Tuo maaliskuinen päivä, kun vapaaehtoistehtävässäni seurasin samassa huoneessa olevan henkilön kaksi tuntia kestävää yskimistä, on piirtynyt ajan jakajana selkeästi mieleeni. Tein oman päätökseni ennen riskiryhmien ohjeistuksen tuloa. Vetäydyin kotiluolaani, aloin tilata ruuat kotiovelle, peruin kaikki sovitut kulttuuririennot sekä lomamatkat ja aloin odottaa parempia aikoja. Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus, vaikka kalenteri näyttää lyhyempää aikaa, kuin ihmisen raskaus kestää. 

Helsingin Sanomat uutisoi 13.11.2020 Jyväskylän yliopiston tutkimuksesta otsikolla: Iäkkäiden elämänlaatu laski vain vähän. Jutussa kerrotaan, että iäkkäät korvasivat kodin ulkopuolisia aktiviteetteja harrastamalla kotona. Ai miten niin korvasivat? Kyllä tässä korvataan edelleen, jos vaan jaksetaan. 

Jäin miettimään tutkimuksen tulosta. Tutkimukseen osallistui noin kahdeksansataa 75-, 80- ja 85-vuotiasta, jotka olivat vastanneet aktiivisen elämän tutkimukseen jo aiemmin 2017-2018.  Voin hyvin kuvitella, että 85 täyttäneet ihmiset muistavat huonompiakin aikoja. Kun he pohtivat, että koronasta huolimatta rollalenkille voi mennä, ruokaa voi tilata suoraan kotiin, lääkärin kanssa voi puhua puhelimessa, koti on lämmin ja telkkarista tulee ohjelmaa. Asiat eivät siis ole kovin huonosti, huonompiakin aikoja on nähty, joten olo on tyytyväinen. 

Kun keskustelen tuohon samaan ikähaarukkaan kuuluvien ystävieni kanssa, he kokevat elämänlaatunsa huonontuneen huomattavasti. Poissa ovat ystävien illat, teatterikäynnin, konsertit, jumpat ja vesijuoksut. Lapsiaan ja lapsenlapsiaan he tapaavat vain ulkona ja ihan liian harvoin. Syliin ja hoitoon ei voi ottaa. Niillä, joiden lapset asuvat muissa maissa, tapaamiset toteutuvat vain tietokoneen ruudulla. Nämä ystäväni ovat olleet elämässään aktiivisia eläkeläisiä. He ovat hoitaneet lapsenlapsiaan, matkustaneet, toimineet erilaisissa vapaaehtoistehtävissä ja pitäneet sekä henkisestä että ruumiillisesta kehostaan huolta. He sanovat elämänlaatunsa huonontuneen, suorastaan romahtaneen. 

Myös Jyväskylän tutkimus on kiinnostunut siitä, palaavatko ikääntyneet yhtä aktiivisiksi, kun se joskus on taas heille mahdollista. Se on suuri kysymys. Veikkaan, että kaikki eivät palaa, vaan heidän elämänlaatunsa on huonontunut pysyvästi. Toivon olevani väärässä.

Olen mielestäni hyvä sopeutuja. Kun en enää päässyt teatteriin, katsoin elokuvia. Kun en voinut mennä konserttiin, katsoin niitäkin televisiosta. Ystäviäni ja lapsiani katson yhä tietokoneen ruudulta, samoin jumppa- ja matkailuohjelmia. Joskus se lohduttaa, mutta aika vähän. Se ei ole sama. Ruudun pikselit eivät koskaan muodostu elämykseksi. Sen sijaan ne synnyttävät meissä ihmisissä erilaisia tunteita, kivuliasta kaipuuta, kiukkua tai masennusta. Minä olen ruutuaikani käyttänyt.

Kehoni kaipaa ystävieni halausta ja yhteisen sisäilman hengittämistä. Se kaipaa yhteistä naurua tilassa, jossa inhaloidaan samaa, yhteisöllisyyden ilmaa. Sauvakävelen ja jumppaan, mutta minun kehoni ei soi. Minun kehoni huutaa lastenlasteni halausta ja minun silmäni täyttyvät kyynelistä, kun vain ajattelen heidän kasvuaan ja menetettyjä yhteisiä hetkiä.

Tiedän, että monet eivät varotoimista välitä, vaikka heillä on suurempi riski taudin vakavaan muotoon. He sanovat, etteivät voi olla erossa toisista ihmisistä.  Minä ponnistelen vielä. Toki olen onnekas, että minulla on kirjoittamiseni, sen lisäksi puoliso ja yksi läheinen ystävä, jonka kanssa voi hengittää samaa sisäilmaa. Joskus mielessäni häivähtää pelko, totunko tähän eristyneisyyteen liikaa? Tuleeko tästä minun uusi normaalini? Ehkä lakkaan kaipaamasta ihmiskontakteja, ehkä kulttuuritapahtumat ja matkustaminen muuttuvat minulle täysin merkityksettömiksi, kun tilanne pitkittyy.

Huolestun, kun huomaan olevani tyytyväinen, jos kalenterissani ei ole merkintää työnohjauksesta, laboratoriokäynnistä, kampaajasta tai jostain muusta ”pakollisesta”. Sehän tarkoittaa, että voin viettää koko päivän yöpaidassa ja leipoa hapanjuurileipää. Ajattelen, että kun tuollaisia päiviä alkaa olla viikossa kolme tai neljä, rappio on alkanut. Näen kauhistuttavan kuvan siitä, miten hukun paistamiini leipiin ja lopulta en halua enää poistua kotoa lainkaan. Taistelen tuota uhkakuvaa vastaan pakottamalla itseni kuntosalille (vaikka korona vaanii ihan varmasti laitteiden kahvoissa), kauppa-asioille (naamari päässä tietysti) ja ystävän kanssa ulkokuppilaan kahville (vaikka kylmettyminen ei kotona väisty edes kuumalla suihkulla).

Täysaikainen raskaus kestää 40 viikkoa. Monen naisen kohdalla siihen voi sisältyä enemmän ja vähemmän myös vaikeita aikoja. Tuskin ainakaan raskauden viimeiset viikot ovat olleet kenellekään odottavalle kovin herkkua.  Vaikeaankin raskauteen liittyy kuitenkin tieto sen keston rajallisuudesta ja sitä seuraavasta ”palkinnosta”. Pian on neljäkymmentä viikkoa takana ja tämä korona-aika saisi jo päättyä. Pitäisi saada se palkinto, jotta kärsimys unohtuisi. Pitäisi saada oma aktiivinen elämä takaisin.

Siihen saakka revitään positiivisuutta siitä, mistä voidaan. Meillä asiat eivät ole tartuntatilanteen kohdalla niin huonosti, kuin monessa muussa maassa. Meillä on toistaiseksi vapaus liikkua, suurimmalla osalla ne lämpimät kodit, ruokaa voi tilata ja televisiossa on ohjelmaa…

Minä iloitsen siitä, että elämme aikaa, jossa meillä on verkon ja sosiaalisen median mahdollisuudet. Ne ovat tuoneet helpotusta monen meidän luolassa kyykkijän elämään. Yksi tekee sukututkimusta, toinen käy kirjoittamisen verkkokurssia ja kolmas opiskelee verkossa pianonsoittoa. Minulla on hapanjuurileipureissa 20 918 kaveria ja parissa muussa ihanassa ryhmässä vielä jokunen lisää. Keskustelen heidän kanssaan päivittäin (no en tietysti kaikkien) ja he pitävät minut aktiivisena. Ilman koronaa en olisi koskaan löytänyt näitä ihania ihmisiä.

Pidetään itsemme kuosissa, ei tämä ikuisesti kestä.

 

Kuva: Hilary Peralta

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Rikos- ja riitasovittelua harrastava työnohjaaja ja kirjailija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa, riemastuu ja happamoituu arjen ilmiöistä. Merja Svensk on kirjoittanut monimuotoisuuteen liittyviä oppaita sekä romaaneja. Merjan romaanit käsittelevät mm. ikääntymistä, yksinäisyyttä, vieraannuttamista, anteeksiantoa ja rakkauden kaipuuta. Viides romaani Se on mahdollista ilmestyi heinäkuussa 2025  ja kertoo kahden 60-vuotiaan naisen kimppa-asumisen riemuista ja törmäyksistä.

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram