Suomi on maailman onnellisin maa YK:n tuoreen onnellisuusraportin mukaan, mutta riittäkö onnea kaikille?

Viime viikolla saimme puolisoni kanssa kaksi näkökulmaa vanhusten arkeen. Puoliso heitti hiihtoladulla voltit ja pääsi ambulanssikyydillä viideksi tunniksi päivystykseen. Kun puoliltaöin noudin hänet kotiin, hän kertoi järkyttyneenä vanhusten keskinäisistä keskusteluista odotushuoneessa.

Yksinäisyys, sairaudet ja arkea rajoittavat liikkumisen ongelmat ovat yhteisiä sekä niille, joilla on lapsia että niillä, jotka ovat vailla minkänlaisia sukulaisia. Vaikka päivystykseen on tultu tapaturman, sydänvaivan tai hengenahdistuksen vuoksi, näyttää päivystys toimivan myös henkisenä piristeenä etenkin niille, jotka eivät aivan vuodepotilaiksi joudu. Päivystyksestä löytyy vertaistukea ja seuraa. Yksinäisyys on yhteinen mörkö.

Seuraavana aamuna vein puolisoni Töölön sairaalaan ja päätin sillä aikaa piipahtaa keskustan pankissa avaamassa tärkeille papereilleni uuden pankkilokeron, palvelun loputtua entisestä pankistani. Pankkisalissa oli reilut kolmisenkymmentä vaitonaista jonottajaa, joista mina olin nuorin. Rollaattoriensa kanssa liikkeellä olevista vanhuksista vain muutamalla oli saattaja mukananaan.

Uuden numeron kilahtaessa näyttöruutuun vei melkoisen tovin, ennen kun vuorossa oleva asiakas pääsi palvelutiskille. Ihailin virkailijoiden ystävällistä palveluasennetta, mutta kauhistuin intimiteettisuojan puuttumista. Huonokuuloisten asiakkaiden asiat olivat meidän kaikkien jonottajien kuultavissa.

Arviolta yhdeksänkymmentävuotias rouva tuli nostamaan rahaa noin viisikymmentävuotiaan miehen saattelemana. Pankkivirkailija selitti rouvalle, ettei kuusi vuotta aiemmin vahentuneella passilla voinut todistaa henkilöllisyyttä. Mukana oleva mies ilmoitti olevansa rouvan avopuoliso ja todistavansa rouvan henkilöllisyyden. Ymmärrettävästi tämä ei virkailijaa vakuuttanut. Pankin tietojen mukaan rouva oli saanut automaattikortin postitse ja edunvalvojakin rouvalla oli olemassa. Virkailijan poistuttua hetkeksi avomies alkoi kuulustella rouvaa automaattikortin pimittämisestä. Rouva vannoi, ettei koskaan valehtelisi miehelle. Tilanne ei viestinyt onnellisesta parisuhteesta. Virkalija palasi ja pahoitteli, ettei voinut antaa rahaa. Avomies kyseli, että pitääkö vanhuksen kuolla nälkään? Virkalilija tiedusteli tyynesti, eikö rouvalle tullut ruokapalvelua kotiin? Rouva ei ehtinyt vastata, sillä avomies selitti kovalla äänellä, että koska rouva ei tykkää tuodusta ruuasta mies joutuu sen aina syömään! Virkalija ei voinut muuta, kuin ojentaa rouvalle tämän edunvalvojan numeron ja neuvoa soittamaan. Avomies nappasi numeron itselleen ja sanoi soittavansa rouvan puolesta maanantaina.

Mieleni teki ponnahtaa pystyyn ja komentaa miestä  soittamaan heti. Hillitsin itseni, sillä eihän minun edes kuuluisi kuulla tällaisia keskusteluja. Pariskunta poistui pankista, rouva vaivalloisesti mieheen nojaten.

Seuraavana asioimaan pääsi hädin tuskin liikkumaan kykenevä, vähintään kahdeksankymmentävuotias rouva. Hänen jalkansa olivat niin turvoksissa, etteivät kengät mahtuneet kunnolla kiinni. Hän oli tullut maksamaan käteisellä kahdenkymmenenkolmen euron laskua. Pankkivirkailija selitti rouvalle moneen kertaan, miten paljon edullisemmaksi tulisi, jos lasku maksettaisiin suoraan tililtä, puhumattakaan maksupalvelusta tai e-laskuista. Rouva kiitteli lämpimästi saamastaan informaatiosta, mutta halusi kuitenkin maksaa käteisellä. Nuori virkailija kysyi, miksi rouva halusi tukea pankkia antamalla sille rahaa, sen sijaan, että olisi käyttänyt rahat itseensä?

Rouva ei osannut vastata. Olisin halunnut kuulla hänen sanovan, että maksamalla käteisellä hän yrittää varmistaa, että konttori on vielä ensi kuussakin olemassa. Jos kaikki laskut menevät tileiltä automaattisesti, ei konttoria enää tarvita. Kenen kanssa hän sitten rupattelisi?

Rouvan asiointi tiskillä asiointi vei puoli tuntia. Hän tiedusteli useampaan kertaan konttorin aukioloajat ja mahdollisuutensa tulla maksamaan laskuja taas uudelleen. Nuori virkailija vastasi lämpimästi hymyillen kysymyksiin kertaakaan hermostumatta. Viimeiset viisi minuuttia rouva käytti hitautensa anteeksipyytelyyn. Tyytyväisenä rouva poistui verkkaisesti pankista. Mietin, mahtoiko pankkikäynti olla hänen harvoja sosiaalisia tapahtumiaan.

Jonottajia katsoessani ymmärrän, että pankit eivät ole enää kauaa halukkaita tuottamaan kalliita konttoripalveluja tälle asiakaskunnalle. Pankkitoiminta on liiketoimintaa. Voisivatko pankit kuitenkin kantaa myös jonkinlaista sosiaalista vastuuta?

Voisiko kunnallinen sosiaalityö jalkautua myös näihin pankkisaleihin? Olen varma, että kanssani jonottaneessa  joukossa oli ueampia, joiden elämän laatua ja turvallisuutta voisi parantaa. Maailman onnellisimman kansan tulisi huolehtia, että onnesta pääsee osalliseksi myös lähimmäinen.

Minun ei tarvinnut jonottaa kuin puolitoista tuntia, kun kyseessä ei ollut kassapalvelu. Minä kestin odotusajan hyvin, mutta kestivätkö kaksikymmentä vuotta vahemmat?

Poistuin pankista surullisena. Työelämässä olevana, omalla autolla liikkuvana ja verkkopalvelujen käyttäjänä näen toisenlaista todellisuutta liian harvoin. Luulen, että tuon todellisuuden ymmärtämisen puutteesta kärsivät myös monet muut. Arkadianmäeltä on pitkä matka toiseuteen. Olen ymmärtänyt, että valtio aikoo säästää tulevinakin vuosina erityisesti vanhus- ja vammaispalveluista. Kaikkien tulee pärjätä kotonaan, oppia nauttimaan yksinäisyydestään ja iloita, jos robotit tulevat apuun.

Olen tähän asti iloinnut jokaisesta elämäni vuodesta, sillä oman elämänkokemuksen ja viisauden karttuminen on ollut huumaavaa. Nyt ajattelen toisin. Vanheneminen on myös pelottavaa. Onneksi en vielä tiedä, onko hetkeen, jolloin istun päivystyksessä arkeani ventovieraan kanssa jakamassa, silmän räpäys vai vuosikymmenten matka. Vai onko niin, ettei yli-ikäisillä ole sitten enää päivystykseenkään tulemista?

Töölön sairaalassa oli kuitenkin ensiluokkainen potilaan vastaanotto ja hoito, sanoi puoliso. Jotain iloista siis noissa murheelliseksi vetäneissä päivissäkin. Lämmin kiitos sinne Töölön henkilökunnalle.