Minut kutsuttiin Kymi Libri -kirjamessuille keskustelemaan nuorille suunnatuista kirjoista. Sain kutsun 2014 ilmestyneen Kirsikankukkia teokseni vuoksi, sehän oli kirja ensisijaisesti nuorille. Yhteiseen keskusteluun oli kutsuttu myös kaksi muuta nuorille kirjoittavaa. Valmistauduin siis keskusteluun lukemalla heidän teoksensa ja yllätyin.
Usein ajatellaan, että nuortenkirjat kuuluvat vain kasvaville, omaa identiteettiään hakeville ja nuoruuttaan eläville. Se on hassua, sillä katsommehan me aikuiset ja ikääntyneetkin esimerkiksi elokuvia, joissa päähenkilöinä ovat nuoret tai jopa piirretyt hahmot. Miksi emme siis lukisi myös nuortenkirjoja?
Ensimmäisenä tartuin Selja Kuntun kirjaan Ramona ja meren kutsu. Tarinaa oli helppo lukea, siinä oli jotain tuttua, joka muistutti minua omille lapsilleni lukemistani kirjoista. Meri ja mereen sijoittuvat kertomukset ovat kiehtoneet minua aina. Kirjan syvät teemat, erilaisuus ja ystävyys ovat tärkeitä ja jokaista nuorta puhuttelevia.
Olen tehnyt pitkän työurani tehtävissä, joissa ennakkoluulot olivat yksi ydinsanoista. Ramonan tarinalla on kyky saattaa myös aikuinen lukija pohtimaan omia ennakkoluulojaan. Tarina on sopivan jännä ja sopii mielestäni jo eskari-ikäiselle luettavaksi. Tämän kirjan aion ostaa omaksi ja lukea sen muutaman vuoden kuluttua pienimmille lapsenlapsilleni. Kirja tarjoaa hyviä keskustelun aineksia aikuisen ja lapsen jutusteluun. Yhteinen keskustelu kirjan hahmoista ja tapahtumista on mielestäni yksi kirjallisuuden parhaista herkuista, siitä aukeaa aina paljon uutta.
Ulpu-Maria Lehtisen Kalmanperho ei ilman messupakkoa olisi lukulistalleni löytänyt. Kirjan 509 sivua tuntuivat aivan liian suurelta paneutumiselta, joten päätin lukea harppoen. Harppominen unohtui jo ensimmäisenä lukupäivänä, tarina tempaisi minut mukaansa. Päähenkilö Liljan kasvutarina on kaunis ja realistinen kuvaus identiteetin epävarmuudesta ja sisarkateudesta aseteltuna fantasian ihmeelliseen maailmaan.
Pidin tarinan verkkaisesta käynnistymisestä, nopeampi sukellus fantasiaan olisi saattanut lopettaa lukemiseni. Nyt Lehtinen koukutti lukijamummon hamoillaan. Lilja tuli houkutelluksi toiseen maailmaan, minä tulin sivu sivulta houkutelluksi syvemmälle kirjaan. Jännittävien kohtien jälkeisestä suvannosta tykkäsin, sain levätä ajatuksineni. Peilasin tarinaa todellisuuteen ja tähän päivään, huh, miten paljon tuttuja elementtejä tekstistä löytyikään. Huomenna aloitan Lehtisen trilogian toisen osan. Olen hieman hämilläni ja mietin, mitä mahtaisi vanhin, 16-vuotias lapsenlapseni mummon lukuvalinnoista sanoa.
Nuortenkirjat tarjoavat merkityksellisiä kokemuksia, herättäviä pohdintoja ja samaistuttavia tarinoita myös aikuisille – ehkä jopa enemmän, kuin osasin odottaa. Nuortenkirjat ovat portteja rohkeuteen, empatiaan ja uusiin ajatuksiin. Ne puhuttelevat suoraan, raikkaalla kielellä ja vahvoilla tarinoilla. Ikä ei ole este elämysten kokemiselle.
"Kuitenkin tunnen ihmisiä, jotka sanovat perustulon mahdollistavan itsensä toteuttamisen ilman, että tarvitsisi hakea työtä. Se tuntuu minusta vaikealta hyväksyä."
Perustuloon liittyy minunkin mielestäni monia kysymyksiä. Mikä esimerkiksi olisi sopiva taso, mitä nykyisiä tukia perustulo korvaisi, kenelle se kuuluisi?
Minusta tason tulisi riittää äärimmäisen niukkaan kitkuttamiseen autioituvalla maaseudulla vaikka luontaistaloudessa, muttei tosiaankaan elämänmittaiseen "itsensä toteuttamiseen" suurkaupungin keskustassa. Sen pitäisi rohkaista ihmisiä räväkästi irtisanoutumaan haitallisista, kurjasti palkatuista ja johdetuista työpaikoista joissa he tosiasiassa kärsivät ja nujertuvat, ja ryhtymään rämäpäisiin irtiottoihin, joihin he eivät ole tähän asti uskaltautuneet. Siipien kokeileminen bändiin (jossain lehtiartikkelissa muuten selitettiin esim. Beatlesin, Rolling Stonesin ja muiden brittiyhtyeiden syntyä tuon ajan anteliaalla ja kyyläämättömällä sosiaaliturvalla) ja vaikka startup-yritykseen satsaamalla ei olisi enää samanlainen riski itselle ja läheisille kuin se on tänä päivänä. Uskon että 500-600 euroa kuukaudessa olisi sopiva taso, joka ei shoppailua rakastavaa kansakuntaa vielä suistaisi laiskottelemaan. 900 euroa ehdottomasti liikaa. Jatkossa työn tarjontaa työmarkkinoilla olisi myös helppo säädellä nostamalla tai laskemalla maltillisesti perustulon tasoa.
Se mitä nykyisiä etuisuuksia korvattaisiin, on mutkikas neuvottelukysymys. Nalle Wahlroos haluaisi epäilemättä lopettaa kaikki muut etuudet, äärivasemmiston hulppeassa mallissa kaikki nykytuet säilyisivät yhtä varmasti, 900 euron perustulon rinnalla. Itse säilyttäisin ainakin osin asumistuen, ja myös ansiosidonnaisen työttömyysturvan, koska se toimii merkittävänä kannusteena normityöhön. Heikoimpia ei pitäisi myöskään sosiaalisesti jättää oman onnensa nojaan, mutta jatkossa auttajat voisivat "auttamisen" sijaan keskittyä aitoon myötäkulkemiseen patistelun sijasta. Nykyiset TE-toimistot räjäyttäisin ulkoavaruuteen kalliina farssina.
Minun perustuloani ei myöskään maksettaisi automaattisesti kaikille täysikäisille, sillä näen todellisena vaarana, että varsinkin nuoret miehet siirtyisivät elämän räiskintäpelissä äidin hoteista suoraan perustuloon käymättä ollenkaan työelämäruudun kautta. Myöskään en jo ihan järjestelmän hyväksyttävyyden vuoksi maksaisi perustuloa automaattisesti maahanmuuttajille. Mallissani perustulo-oikeuden saisi vasta tehtyään todistettavasti n. kahden vuoden ajan työtä, josta maksetaan palkkaa ja palkasta verot Suomeen. Kaksi vuotta olisi riittävä aika huomata työnteon hyvät seuraukset, kuten työkaverit ja kulutusmahdollisuuksien radikaali lisääntyminen. Ne taas, joilla on aito palo johonkin muuhun, voisivat vailla syyllistämistä seurata kutsumustaan. Reiluihin työpaikkoihin työntekijät jäisivät ilolla, paskatyöantajat taas jäisivät kusettamaan itseään, kuten oikein onkin. Ennen kaikkea kaiken työn vastaanottaminen olisi aina kannattavaa, koska päivän pätkätkin toisivat, jollei muuta, perustulo-oikeuden taas yhtä päivää lähemmäs.
Vaikka siis minäkin olen tavallasi joitain vuosikymmeniä mahdollistanut "taiteiluni" työnteolla, välillä innostunut, välillä hukannut aikaa yli kymmenessä eri ammatissa, haluaisin palavasti olla se historiallinen lenkki sukupolvien ketjussa joka uskaltaa ottaa hypyn tuntemattomaan, korvata simputtamisen aidolla innostamisella (ei kannustamisella, josta on tullut eufemismi heikoilla olevan ihmisen kyykyttämiselle).