
Illalla alkoi melkein kaduttaa. Miksi ihmeessä olin ilmoittautunut väestönsuojaharjoitukseen? Olin seuraavana aamuna menossa itselleni tuntemattomien ihmisten kanssa maan alle neljäksi tunniksi. Ajattelin heitä, jotka kärsivät tällä hetkellä sodasta ja joutuvat pakenemaan suojiin. Ajattelin isovanhempia lapsineen, hekin olivat eläneet sodan aikaa. Vara ei venettä kaada, mummo tapasi sanoa, ja tämähän oli vain harjoitus.
Aamulla menin sovitulle kalliosuojalle tyynin mielin. Meitä ei ollut kovin paljoa, ehkä reilut nelisenkymmentä. Laskeuduimme kahdenkymmenen metrin syvyyteen ja yllätyin heti iloisesti. Olin kuvitellut portaiden olevan jyrkät, mutta ne osoittautuivat aivan tavallisiksi rappukäytäväportaiksi, joissa oli kaide. Portaiden leveys oli toki suurempi, kuin tavallisissa rappukäytävissä. Välitasolla sai tarvittaessa levähtää, eikä laskeutuminen ollut huonopolvisellekaan vaikeaa.
Neljän tunnin aikana saimme tietää, että Helsingissä oli yli viisikymmentä kalliosuojaa ja ne, yhdessä muiden suojien kanssa tarjoavat riittävät tilat kaikille Helsingissä suojaa tarvitseville, niin vakituisille asukkaille, kuin vierailijoille. Helsingin pelastustoimen väki ja koulutetut vapaaehtoiset näyttivät meille, miten kuivakäymäläkomero ja väestönsuojavuode kasataan ja miten ilmastointi hoidetaan käsiveivillä, jos sähköä ei ole.
Parasta harjoitteessa oli suojaan tutustumisen lisäksi mukavat keskustelut, joita me harjoitukseen osallistuneet kävimme. Joukossamme oli muutama äidinkielenään muuta kuin suomea puhuvaa, kaksi lasta ja kaksi pyörätuolilla liikkuvaa, jotka pääsivät sisään ajoluiskan kautta. Suljetussa tilassa oli helpompi kuin bussipysäkillä heittäytyä jutusteluun tuntemattomien kanssa. Natustelimme omia eväitämme ja pohdiskelimme omaa rooliamme, jos suojaan pitäisi tositilanteessa tulla.
Oikeassa suojautumistilanteessa suojassa voidaan joutua olemaan jopa useampi päivä. Tällöin toimintaa johdetaan kolmijaolla, eli kolmannes suojassa olevista työskentelee pitäen vessat ja ilmastoinnin kunnossa, kolmannes lepää ja kolmannes tekee jotain sellaista, johon heillä on osaaminen. Mietin, että minulle sekä sovittelijana, hoitajana että pedagogina riittäisi varmasti puuhaa.
Harjoituksessa meillä oli suojassa tilaa liikkua, mutta tositilanteessa omaa tonttia on tarjolla vain 0,7 neliötä. Siksipä kuulostaakin järkevältä, ettei suojassa vain nökötetä paikoillaan, vaan toimitaan aktiivisesti.
Harjoituksessa meillä oli käytössä tavalliset vesivessat, mutta vessateltat näyttivät aivan siedettäviltä, vaikka kuivakäymälä pöntöt olivatkin hiukka matalampaa mallia, kuin huonopolvinen toivoisi. Toivotaan, että saamme elää rauhassa, eikä pöntöille tule koskaan käyttötarvetta.
Kokemuksena väestösuojaharjoitus oli hyvä, rauhoittava ja voimaannuttava. Tunne syntyi pelastustoimen henkilöstön ja vapaaehtoisten osaamisesta ja opastuksesta. Tieto ei aina lisää tuskaa.
Niin totta ja pelottavaa en uskalla edes ajatella mikä on niiden vanhusten kohtalo joilla ei ole huolehtivia sukulaisia ! Itse olemme taistelleet muistisairaalle äidillemme Palvelukotipaikkaa äiti itse sinne haluaa koska olisi seuraa mutta kriteerit ei täyty ! Työssä olevat läheiset ovat uupumuksen partaalla viettäessään kaiken vapaa -aikansa äidin luona joka itkee ääneen yksinäisyyttään vaikka kotihoidosta kuka nyt milloinkin käy ruokaa ja lääkkeet antamassa itse ei osaa nälissään edes jääkaapista ruokaa ottaa ei puhelimella soittaa jne itse luulin että kun tulen vanhaksi menen Palvelutaloon mutta nähtävästi sitten on mentävä sinne suohautaan kuopattavaksi kuten äitini sanoo .
Jo tämä kirjoittajan kuvaama todellisuus on karmaisevaa, mutta vielä karmaisevampaa se on meille velkaisille, yksinäisille vanhuksille, joiden rahat eivät riitä edes välttämättömiin palvaluihin, eivät aina edes ruokaan ja lääkkeisiin(puhumattakaan ravitsevasta ruoasta), eivätkä vähääkään mihinkään virkistäytymiseen tai mukavuuteen. Vaatteet sekä kengät repsottavat ja kodin tavarat ovat viime vuosituhannelta. Jos joku menee rikki, niin uutta ei ole vara hankkia. Olen joskus niin masentunut, että jaksan vain itkeä ja jopa nauran ja itken ihan tyhjänpäiväisille TV-ohjelmille, sillä ne ovat enää ainoa iloni, mutta nykyteknologian lyhytikäisyyden huomioiden, voin vain miettiä, että mitenköhän kauan? Uutta ei ole vara hankkia, kun tuo pamahtaa, tai tulee jokin uusi teknologia, joka vaatii uuden laitteen. Mukavuudet sinänsä eivät ole se tärkein asia, mutta jos meidän on täällä pakko kitua (eutanasian voisi mieluusti laillistaa), niin miksi meille ei suoda ihmisarvoista elämää?