Kirjoitukset avainsanalla tunnelma

Keittiön pöytä on meidänkin perheen elämässä ollut aina eräänlainen keskipiste, jonka äärellä moni asia jalostuu ajatuksesta kohti konkretiaa. Nyt on sattuneesta syystä ollut, ja tällä hetkellä tuntuu, että ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin sellaisia hetkiä, että on istahtanut pöydän ääreen ilman mitään aivan välitöntä jonkun asian tekemisen tarvetta ja kiireen tuntua. Silloinhan voi jopa päästä jonkinlaiseen flow -tilaan ja ajatus saattaa lentää yllättäviin suuntiin. Minulle tuo ajatusten suunta oli varsin jouluinen ottaen huomioon sen, että minulle Joulu alkaa konkretisoitua yleensä vasta siitä, kun adventtiaika alkaa. Ajatukseni suuntasivat kohti joululeipomusten aikaa edessäni lautasellinen marjapuuroa.

Ensin sananen marjapuurosta. Tein jokunen päivä sitten vatkattua marjapuuroa, jota ainakin Koillismaalla kutsutaan lappapuuroksi. Tuon nimityksen käyttäminen tuo mieleen ensimmäiset vuoteni kyseisellä alueella, jolloin sain oppiakseni aimoannoksen paikallista murretta. Moni murteella tuolloin kuulemani juttu on muuttunut lähes anekdootiksi ja herättää vieläkin perhepiirissä hilpeyttä johtuen siitä, että en ymmärtänyt mistä puhuttiin. Siitä sitten syntyi tahatonta komiikkaa. Lappapuuron nimitys muuten tulee lappamisesta, joka tarkoittaa vatkaamista.

Etsittyäni esille kaikki tallessa olevat jouluiset  leivonnaisreseptit oli niin helppo huomata mitkä olivat ne eniten käytetyt ja samalla rakkaimmat reseptit. Tässä katsaukseni niihin:

Varmasti vanhin resepti, jonka mukaan olen tehnyt yhtäjaksoisesti samaa levonnaista joka vuosi, on ranskalainen luumupiirakka. Sen olen säästänyt alkuperäisenä vuodesta 1980, jolloin tuoreena äitinä siihen ihastuin, kun se ilmestyi Kotiliedessä. Resepti on jokseenkin nuhraantunut, mutta sen esille ottaminen tuo ihanan nostalgisen tuulahduksen tuolta ajalta. Tästä piirakasta voisin kirjoittaa oman jutunkin, kun teen sitä tänä vuonna... Laitanpa mieliin!

Toinen resepti on vuodelta 1993 ja se on Paraisten piparkakut. En ole lainkaan noin yleensä ottaen piparileipuri enkä tee edes keksejäkään, mutta pipareitahan täytyy vain tehdä ihan tuoksunkin takia. Minkähän muotoisia tekisi tänä vuonna? Reseptiä ei ole tarvetta vaihtaa ja alkuperäinen resepti on edelleen tallessa.

Kolmas vakioresepti on sitten ranskalainen jouluhalko. Taisin aloittaa tekemään niitä joskus 90 -luvulla. Jouluhalon tekemisessä olen käyttänyt suomalalaisia reseptejä pohjana, joita tosiasiassa on useampiakin kertynyt. Sitten olen niitä hieman muunnellut.  Aika usein olen päätynyt päällyksen osalta suklaaseen "mäntyhalkoon" tomusokerikoristelulla ja toisinaan sitten kermakuorrutteiseen suklaakoristeluilla "koivuhalkoon". Jouluhalon suhteen haluaisin haastaa itseäni ja opetella oikeasti tekemään sitä enemmän aidolla ranskalaisella reseptillä. Juu ja reseptejä löytyy siltäkin kielialueelta jo varastostani. Ihan vain on vielä hieman toteutusta vailla :) Suomalaisittain tekemäni jouluhalko saa koristeekseen vihreitä kuulia oksien viereen puolikkaina. Arvaatte varmaan, että sitä herkullisempaa mitä useampi vihreä kuula sattuu oman palasen kohdalle! Olen niitä, joille vihreät kuulat kuuluvat jouluiseen herkutteluun. Samalla muistan herkutellessani sen tosiasian, että kolmessa vihreässä kuulassa on noin 250 kaloria! Onneksi vihreitä kuulia on meillä tarjolla vain jouluna.

Olipa ihana hetki katsella reseptejä, tutkia piparimuotteja ja vain istua keittiön pöydän äärellä, syödä lappapuuroa, hupsista siis vatkattua marjapuuroa, Vastaava ihanan rauhoittava keittiön pöydän äärellä vietetty hetki oli edellisellä viikolla, kun pieni perheenjäsen oli nukkumassa vaunussaan siinä ikkunan takana terassilla. Silloin ajattelin, että voiko kauniimpaa näkyä olla. Tunnelmallisia hetkiä kaikille vaikka sinne keittiön pöydän äärelle!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Penkit ja portit pysäyttävät minua usein niitä ihailemaan ja kuvaamaan. Takana on viikonloppu, johon liittyy itselläni paljon samaa symboliikkaa kuin näihin ihastukseni kohteisiin.

Penkeissä näen hiljentymisen ja pysähtymisen symboliikkaa. Ne nähdessään mietin väistämättä sitä kuka niillä kenties on istunut, koska ja mitä lienee ajatellut. Istuiko ihminen siinä ihan yksikseen vai onko hänen seurassaan joku? Oliko jotain mikä erityisesti sai pysähtymään?

Minulle on olemassa kaksi penkkiä, jotka puhuttelevat ja jotka olen tänä vuonna kuvannut. Enkä kummallekaan penkille ole itse istunut, vaikka olisin voinutkin.

Toinen penkeistä sijaitsee Ranskassa Compiegnen kaupungissa Royalieun kaupunginosassa kartanomaisen talon puutarhassa. Kyseessä on talo, jossa madame Coco Chanel eli aikanaan ennen kuin hänestä tuli maailman huippuihin kuulunut muotisuunnittelija. Nähdessäni penkin tänä vuonna mitä kauneimmassa keväisessä puutarhassa, en voinut olla ajattelematta sitä minkälaista elämä on hänen aikanaan ollut. Minkälaisin ajatuksin Coco lieneekään penkille istahtanut? 

Toinen penkeistä sijaitsee Oulussa työpaikkani (siis työpaikkani, jossa oli tämän virkanaisen työuran viimeinen työpäivä juuri ennen tätä viikonloppua perjantaina) päärakennuksen toisessa päädyssä. Kuva on tämän jutun alussa. Olen siitä kävellyt ohi viimeisten viiden vuoden aikana aina silloin tällöin. Melkein joka kerta on ollut aivan välttämätöntä hieman hidastaa tahtia ja olenpa muuten ottanut aika monta valokuvaakin kyseisestä penkistä. Kukahan tässä penkissä on istunut, milloin ja miksi? Kuinkahan kauan on penkki tässä paikassa ollut? Melkein toivoisin, että se olisi ollut paikoillaan jo silloin, kun tuo penkki Compiegnessa on ollut.

On myös kolmas penkki, joka on minut pysäyttänyt, tosin vain elokuvassa. Tuon kaikkein ihastuttavimman romanttisen "Notting Hill" -elokuvan aivan ehdoton tarinallinen ja symbolinen centerpiece on penkki lontoolaisessa puutarhassa.

Porteista sen verran, että ne vetoavat minuun siinä mielessä, että niistä siirrytään joko sisälle johonkin tilaan tai sieltä pois. Kun yksi sulkeutuu, toinen avautuu, ei varmaankaan tarvitse enempää kertoa. Portteja kuvatessani olen toivonut, että juuri sillä hetkellä kukaan ei liiku portin takana. Tämän jutun portiksi valitsen lopuksi portin Compiegnesta.

Aloitin tämän kirjoitukseni viittaamalla hiljentymiseen tänä viikonloppuna. Ajatukset ovat olleet vahvasti sekä pyhäinpäivään liittyen edesmenneissä vanhemmissani kuin elämän kiertokulussa ja merkityksessä sinänsä. Viikonloppuumme kuului uusi Tuntematon sotilas. Elokuva, jonka soisi jokaisen aikuisen suomalaisen katsovan.

Tänä viikonloppuna lauantaiaamuna oli yhtäkkiä paljonkin aikaa, kun odottelin maalle lähtöä. Päädyin ottamaan pari kuvaa olohuoneestamme. Kuvia ottaessa oli semmoinen kummallinen tyhjä tila täyttyy fiilis. Johtuikohan siitä, että olimme siirtäneet vastikään sohvamme pois olohuoneen suuren ikkunan ja sen alla olevan patterin edestä pitkälle tauluseinällemme? Kun kalusteet ovat samoilla paikoillaan pitkään, sitähän suorastaan arkailee tehdä muutoksia ja jää sellainen tyhjä tunne, kun miettii mitenkäköhän tähänkin järjestykseen tottuu?

Jonakin iltana, kun sohva oli jo siirtynyt uuteen paikkaansa, päätin siirtää kirjastomme (kutsumme olohuoneeseen yhteydessä olevaa pienempää huonetta suureellisesti kirjastoksi. Niin olemme tehneet kaikki nämä vuodet! Kirjoja on, niitä suorastaan rakastamme - ainakin päätellen siitä, että eipä ole suurta kykyä niitä hävittääkään. Kon Marin luojalla Ms Kondolla ei vielä ole ollut asiaa kirjastoomme :)  ) siis kirjastomme nurkassa olleen nojatuolin päätin siirtää olohuoneeseen. Siihen ympärille sommittelin oleskelunurkkaa lamppuineen kaikkineen. Tämä oli yllättävin osa pientä projektiani.

Ikkunan alle siirtyi tässä projektissa tarjoiluvaunu ja tuoli, jota ehkä kaikista talomme tuoleista pidän rakkaimpana. OHOH, nyt tulee rakkauden kohteita esille roppakaupalla. Tuoli on peräisin lapsuudenkodistamme, ihan alkuperäinen Tapiovaaran Mademoiselle, joka ehkä kolmekymmentä vuotta sitten siirtyi kotiimme. Ja uskokaa tai älkää tuolin alkuperäinen väri oli marjapuuronpunainen, siis sellainen matta pinkki, joka ei ole räikeä, mutta on vahva väri. Tässä on muuten aihe, josta olen joskus Helsingin Artekissa saanut melkein väitöksen aikaan, kun yritin kysellä alkuperäisen värin tunnistetta. Kertoivat minulle, että se on ollut lohenpunainen! Olen jyrkästä eri mieltä ihan vai syystä, että luotan omaan värimuistiini. Miksikö ei väriä ole enää? Saimme aikanaan miehen kanssa päähämme, että väri poistetaan silloin mielestämme rumasti kuluneesta tuolista, josta yksi pinna oli hajonnut. Tuolin mahdollisesta uudesta väristä on puhuttu toisinaan vaikkakin tuoli on ihan kiva tuollaisena ja miehen hienosti korjaamana. Potentiaalit värit ovat valkoinen ja musta, mutta kiehtoohan se marjapuuronpunainen värikin mieltäni.   

Loppujen lopuksi päädyimme lauantaina alkuillasta tänne maalle ja syötyämme pohdimme hetken myös täällä olevan ison ja täynnä sekalaisia vanhoja kalusteita sisältävän oleskelutilamme uudistusta. Oli kiva miettiä vaihteeksi mitähän tällekin tilalle tekisimme. Melkein pystyin hetken aikaa kuvittelemaan tämänkin tilan ihan tyhjänä ja minkälaiseksi se sitten muuttuisikaan. Mitä lie tyhjän tilan syndroomaa tässä poden?

Lopuksi haluan jakaa teille vinkin ihastuttavasta elokuvasta Viinitilamme Ranskassa. Kävimme sen perjantaina illansuussa katsomassa ja nautimme ihan todella paljon. Koin elokuvan henkilökohtaisesti emotionaalisesti hyvin vahvasti. Kaikki ne maisemat viinitiloilta, yksin jääneiden aikuisten lasten keskinäiset keskustelut ja tunteet vanhempien menettämisen jälkeen, parisuhdekiemurat, ranskalainen temperamentti sekä viininkorjuu iloineen ja suruineen, iskivät suoraan sydämeen. Suosittelen lämpimästi! 

Täällä pohjoisessa Suomessa on syyslomaviikko! Näyttää siltä, että sellaisessa kirpsakassa syyssäässä siitä saadaan nauttia. Minulla on työ- ja lomapäiviä tulevalla viikolla. Ja sitten virkanaisen työurani viimeisen työviikon aika...

 

 

  

Seuraa 

Kiva, kun löysit blogini. Tervetuloa lukemaan kirjoituksiani. Minua ilahduttavat niin arkiset kuin juhlavammatkin asiat ja tapahtumat. Minun juttuni on lifestyle. Samalla, kun kirjoitan sisustuksesta tai ruuasta tai puutarhasta tai luonnosta tai ... pohdin ja peilaan niihin liittyen senhetkistä elämänmenoani. Siihen kuuluvat perhe ja etenkin pienet lastenlapset sekä toisinaan myös takaumat elettyyn elämään. Sielumaisemani on Etelä-Pohjamaalla, mutta vuosikymmeniä Oulussa eläneenä ja IIjokivarressa vapaa-aikaa viettäneenä, maustavat nämä maisemat kirjotuksiani. Jos en  eläisi Suomessa, minun maani olisi Ranska! Näillä eväillä kirjoitan ja jaan kuvia nyt ET -lehden blogiyhteisössä. Aiemmat kirjoitukseni löydät osoitteesta mrs60something.blogspot.fi. Löydät minut myös Facebookista, Instagramista ja Bloglovinista.

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat