Kirjoitukset avainsanalla lapsenlapset

Alkuun sananen marraskuusta, joka on ollut aiemmin minulle sellainen välttämätön paha kuukausi ja johon on kiteytynyt niin syvästi suomalaisen ankeuden ylistys ja valitus. Siihen kuoroon olen liittynyt minäkin. Sitten kävikin tänä vuonna itsellekin yllätykseksi, että ihan tosissaan ilahduin, kun kuulin jonkun puhuvan, että parin kuukauden päästä päivät taas alkavat pidentyä. Siis mitä? Päivät alkavat pidentyä ja sittenhän on kohta kevät. No, omaa reaktiotani jotenkin hämmästelin ja mietinkin miten olen aina jaksanut niin suuresti valittaa sitä, miten ikinä jaksaa Suomen talven yli. Ja aina olen lisännyt, että kohtahan tulee joulukin valostuttamaan elämää, jolla sitten olen motivoinut itseäni selviytymään talvesta.

No, tuleehan se Joulu niin tänä vuonna kuin joka vuosi ennen ja jälkeen tämän vuoden. Ja Joulu on aika, josta nautin suunnattomasti. Jotenkin tämä vuoden kierron ajatteleminen sai minut havahtumaan siihen, miten turhaa on stressata tosiasiasta, jolle ei voi mitään!!! Täällä sitä eletään ja sitäpaitsi aika pitkälle Keski-Eurooppaa tai Amerikkaa saa mennä ja havaita, että on niitä vuodenaikoja muuallakin ja elämä ei aina ole eikä voi olla yhtä auringonpaistetta. Mutta päivänpaistetta (siis symbolisesti) se voi olla aina! Kerronpa mikä tällä harmaalla ja sateisella viikolla toi minulle päivänpaistetta.

Olin saanut itselleni kunniatehtävän, kun minut oli kutsuttu huolehtimaan kahden lapsenlapsemme tarhaan viemisistä ja hakemisista tämän viikon ajan. Sain huomata, että viikkoon mahtui niin paljon itselleni ihmeellistä ja uutta asiaa, kun omien lasten tarha-ajoista on sen yhden sukupolven verran aikaa. Aamuiset heräämiset (puoli seitsemältä) ja lasten pukemiset, hampaiden pesut, tarhakamppeiden ja lelujen pakkaamiset (toki vanhemmatkin olivat joinakin aamuina läsnä näissä aamutoimissa töihin lähtöjensä niin salliessa) ja aah, sitten reipas kuntolenkki kahta lasta rattaissa työntäen ja osan matkaa ylämäkeä. Tämä huomio ei ole sarkasmia, se oli minulle osa viikon erinomaista kuntoilumahdollisuutta.  Ja sitten perillä, varsinkin alussa, osata mennä oikeasta ovesta viemään ensin toinen omalle puolelle ja sitten toinen omalleen ja juttelu tarhatätien (yksi setä joskus) kanssa, varsinkin pois hakiessa. Tähän kaikkeen yhdistyen kuravaatteet, muut vaatteet, ja niiden oikea-aikainen mukana kuljettaminen eri suuntiin. No, meni jokseenkin oikein omalta osaltani ja nyt viimeisenä päivänä tuntui jo siltä, että olin kuin "vanha tekijä" :) Ei voisi oma suu leveämpään asentoon mennä, kun pienet juoksivat syliin, kun menin heitä hakemaan, poislukien tietty se kerta, kun neito M. totesi turhautuneena, että hän nyt leikkii eli nosteli lapiolla kuravettä astiaan. No, mikäpä siinä, hetken odottelu ja sitten hän olikin valmis lähtemään mukaan.

Tämän viikon kohokohta oli päiväkodin vanhempaintoimikunnan organisoima Lyhtyjuhla. Kuulin, että vanhemmat ovat tätä perinteistä marraskuista tapahtumaa pitäneet yllä kokonaista 14 vuotta. Aivan hämmästyttävää, kun ottaa huomioon miten vanhemmat ovat vaihtuneet ja silti ketju ei ole katkennut. Tässä juhlassa sai olla mukana isovanhempia ja niin onnekas olin, että juuri tällä viikolla oli tämä juhla. Ja täytyy sanoa, että yhteisöllisyyden tuntu oli sitä, josta myös nautin, kun kävelimme kulkueena läheiseen metsikköön, jossa eskarilaiset lauloivat kettu juoksi yli järven... ja sitten sytytettiin yhdessä kukin omaan lyhtyynsä kynttilät ja käveltiin lyhtykulkueena takaisin päiväkodille. Siellähän sitten oli ongintaa, myyjäisiä, vohveleita ja lasten iloista kirmailua ympäriinsä. Siis oltiin ulkona ja pimeässä ja lyhtyjä oli myös päiväkodin pihan isoissa puissa. Olin kyllä todella ihastunut tästä kokemuksesta. Kiitos päiväkoti Tapanila tästä viikosta. Ja tulen kyllä toistekin lapsia tuomaan ja hakemaan. Lasten kuvan julkaisuun on saatu lupa.

Tarhaan kuljettamiseen liittyi myös se ihana kokemus, joka tuli siitä kun kävelin viemään sinne lapsia tai menin heitä hakemaan pois. Minä olen puutaloalueiden vankkumaton ihailija. Kuten tiedätte mekin asumme isossa puutalossa. Tällä alueella on PALJON puutaloja ja monissa on kaunis mansardikatto ja ihania värityksiä. Tuokin vaaleanpunainen talo, joka pilkistää - niin ihana. Vai valitsisinko keltaisen talon vai valkoisen vai sinisen?  

Lopuksi haluan todeta, että suomalainen varhaiskasvatus/päivähoito on turvallista, hyvin suunniteltua ja ehdottomasti suositeltavaa lapsille. Se antaa lapsille eväitä elämään ja valmiuksia käydä koulua ja antaa vanhemmille mahdollisuuden työhön ja opiskeluun. Varsinkin esikoulu ja nyt nämä viskarit eli viisivuotiaiden kokeilu varhennettuun esiopetukseen, minun mielestäni ns ihan huippua. Täytyy kyllä vuosikymmenten jälkeen myös se todeta, että parhaimmillaan päiväkodeissa syntyy myös läpi elämän kestäviä syviäkin ystävyyssuhteita. Tämä toki edellyteksellä, että lapset saavat elää samoissa asuinympäristöissä useita vuosia. Näin on omassakin perheessä käynyt. Samaa toivon myös lapsenlapsilleni, että niin voisi käydä, että joku päiväkotivaiheen kavereista olisi sitten aikuisenakin ystävä johon turvata.

Kirjoitin tuon kaiken välittömänä reaktionani tähän ihanaan viikkoon. Samalla toki tiedostan ne monet vaikeudet, jotka kohdistuvat päivähoitoon, kuten satojen ei -pätevien työntekijöiden ongelma pääkaupunkiseudulla tai palkkauksen haasteet. Niitä toki pitää korjata, mutta se on jonkun muun asia ottaa käsittelyyn. Minä pysyn tässä isovanhemman roolissa tällä kertaa oikein mielelläni ja nautin lastenlasten tuomasta päivänpaisteesta elämään.

I had a lovely week taking care of grandchildren in Helsinki and having great possibility to visit many times their  kindergarten. I also walked around and just enjoyed the atmosphere in this part of Helsinki. On this post I write also some words about Finnish children day care system which is excellent as my opinion.

 

Kommentit (0)

On niin ollut kivaa tässä heinäkuun alussa, kun on saanut viettää aikaa lokoisasti niin kaupungissa kuin täällä maallakin, jossa nyt kirjoittelen. On vietetty kaupungissa yhdet yksivuotissynttärit, käyty lastenlasten (pikku A ja neito M) kanssa huvipuistossa ja pyörähdetty miehen kanssa moottoripyörällä pienellä ajelulla. Niin ja sen lupaukseni onkia, toteutinkin jo juhannuksena. Sitä samaa iloa onkimisesta ja saaduistakaloista jaettiin täällä vapaa-ajan paikassamme myös lastenlasten kanssa. 

Nyt, kun oltiin tämän viikon alussa pari päivää kotona ihan kahdestaan, käväisin ensi töikseni maanantaiaamuna hakemassa tuoreita mansikoita ja niitä sitten pakastimeen laitoin. Ja enhän mitenkään voinut olla leipomatta sellaista peruskääretorttua, tosin gluteenittomana ja täytteeseen käytin maidottomia tuotteita. No, tosiasiassa torttu meni kahteen osaan jaettuna pakasteeseen, mutta toki miehen kanssa palanen herkuteltiin kahvin kanssa.

Viettäessämme tätä helteistä viikkoa täällä maalla vapaa-ajan paikassamme, on aivan hellyttävän ihanaa - sellainen mansikkapaikkaolo.  Pionit kukkivat (johan sitä tuli odotettuakin), voidaan nauttia kahveista suurien puiden katveessa ja tulee lueskeltua kesäkirjoja ja lehtiä.

Just wanted to come and say hello to all my lovely followers in the middle of the lovely and hot summer days here in the country cottage.  Just enjoying the simple life during this week. Have fun you too.

Kommentit (0)

Joskus yhteen viikonloppuun mahtuu niin paljon tunnelmaa ja iloa, että on vaikea kiteyttää mitä siitä kertoisi. Pitkästä pitkästä aikaa olivat pikku A ja neito M käymässä meillä maaliskuun alkupuolella. Siis viikottainhan heitä näemme facetimella, mutta sitä tunnetta, kun saa lapsenlapsen lähelle ja syliinsä ei korvaa mikään. Nyt oli semmoinen viikonloppu ja onneksi meillä oli tiedossa matka vuorostaan heidän kotiinsa vielä ennen pääsiäistä ja tavata taas. 

Pääsiäinenhän on minulle iso juhla. Oli jopa aikoja, jolloin koin pääsiäisen jouluakin voimakkaammin tärkeäksi osaksi vuoden kiertoa. Pääsiäisen liittyy ainakin kaksi perheeni suurista tapahtumista; omat häät ja nuorimmaisen syntymä tapahtuivat aikanaan juuri tuolloin. Myöskin eteläpohjalaiset kotiseudun perinteet olivat niin isoja asioita, että niitä kaipaan edelleen vuosittain. Pääsiäiskokot ja -trullit kuuluivat ja kuuluvat nykyisinkin siellä perinteisiin ja nimenomaan pääsiäislauantaina.  

Tällä kertaa pääsiäisen lähestyminen sai minut hankkimaan ensimmäiset sipulikukat jo maaliskuun alkupuolella. Minulle varoiteltiin, että niitä ei saa laittaa ulos, kun on pakkasta, joten kiltisti ne sitten sisäkukiksi sijoitin. Aivan merkillisesti tuo hieman kermanvalkoinen narsissi Bridal Crown mahtui tuohon varmaankin todella vanhaan Orthexin ruukkuun, joka löytyi kodinhoitohuoneen kaapin perältä. Tuli niin hauska, retrohenkinen olo, että ihan ilahduin, kun en ollut onneksi mihinkään sitä hävittänyt. Sopii kuin nakutettu tuo kaupan sisäruukku kasveineen valkoisen ruukun sisälle.

Toiseksi hankin helmihyasintteja. Kovin olivat tuolloin vielä nupullaan, joten niiden osalta oli toiveita, että ne kukkivat vielä pääsiäisenäkin. Tätä kirjoittaessa voi sanoa, että eivät muuten kestä pääsiäiseen ja narsissi on menettämässä tehoaan tässä vajaa viikko ennen pääsiäistä.. Koristellakseni pöytää perhepäivällistä varten irrotin muutaman helmihyasintin sipulin ja laitoin ne pieneen lasimaljaan. Tuossa maljassahan oli minulla jouluna ne kaksi vahahyasinttia, jos joku muistaa sen kuvan nähneensä. 

Seuraavaksi aloin irrottelemaan pääsiäisen hengessä oikein kunnolla ja etsin esille kaikki keraamiset munat, joita on eri kokoisia. Ne toivat kivasti sinistä sävyä pöytään. Sitten valitsinkin siniset pellavaservetit ja niin edelleen. Olipa hauska järjestellä päivällispöytää tällä kertaa peräti kolmelle lapsenlapselle kuuden aikuisen lisäksi. Pikku L oli myös kanssamme vanhempineen. Pikku E puolestaan on vanhempineen kovin kaukana matkalla ja niinhän se on, että kaikki eivät mitenkään voi olla yhtäaikaa paikalla kovin usein.

Kuvissa näkyy sekä tarjolla ollut hyvä punajuurisalaatti että jälkiruoka. Palaan ehkä vielä tuohon jälkiruokaan myöhemmin ja jaan reseptin teille toisessa postauksessa. Kuvat on otettu ennen ja jälkeen ruokailun, joka oli rauhoitettu perheelle.

Muutoin viikonlopun ruuista kerronkin ainoastaan sen, että todellakin niin suomalaiskansallisesti ja retrohengessä tarjoilin junaan lähteville lapsukaisille (ja aikuisille) makaroonilaatikkoa. Makaroonilaatikkohan oli ns varma juttu saada lapset syömään edes jotain, vaikka junamatka jännittikin jo mieltä. Kuvissa näkyy taustalla, että olimme ottaneet esille tyttäremme vanhan nukkekodin, joka sai ainakin kahdenkymmenen vuoden jälkeen uuden leikkijän :)  

Tuo ihana viikonloppu päättyi meidän isovanhempien kannalta täydellisesti, kun pikku A (siis jo 4 -vuotias ensimmäinen lapsenlapsemme) ja siskonsa, 2 -vuotias neito M, lauloivat pukeutuessaan ennen junamatkaa meille seuraavasti

"Linnunradalla on tähti

Joka kiertää planeettaa

Planeetalla kaupunki

Kaupungissa katu

Jonka varrella on talo

Sen ikkunalla sinä

Ja sinulla on sydän, jota rakastan"  

Lyriikka on Juha Tapion laulusta Sydän, jota rakastan.

Sydämellisiä hetkiä ja aurinkoista pääsiäiseen valmistautumisen aikaa myös teille!

 

Kommentit (0)

Nyt on ihan vain sellainen olo, että haluan kirjoittaa kiinnostuneille blogin seuraajille pienen lapsen kehityksestä ja elämän alkutaipaleesta muutaman ajatuksen. Näinä vuosina on nyt mahdollisuus saada seurata isovanhemman roolista lasten kehitystä ja myös omalta osaltaan osallistuakin siihen joskus. Erityisesti vuoden alkajaisiksi tuntuu hyvältä jokunen juuri tähän hetkeen sopiva ajatus jakaa. 

Ensinnäkin ei voi kuin hämmästellä erityisesti sitä asiaa, miten nopeasti lapset "ihan oikeasti" oppivat tuntemaan ihmisiä. Siis se, että tunnistaa vanhemmat, on tietysti perusasia, mutta sitten ihan vähitellen hän havaitsee ja muistaa meitä muitakin; tunnistaa viikon päästäkin, että nämä ovat tuttuja ihmisiä. Vauva kehittyy niin nopeasti. Ainakin siltä tuntuu, että melkein nopeammin kuin omat lapset aikanaan? Tai onko tämä sitä kuuluisaa isovanhempien etuoikeutta ja roolia, että näkee ja muistaa lastenlasten kehitystä eri tavoin kuin vanhemmat, jotka ovat ihan joka hetki läsnä ja vuorovaikutuksessa lastensa kanssa ja elämä on niin täyttä. Se uskomaton luottamus läheisiin ihmisiin on todella liikuttavaa. Sydän pakahtuu siitä rakkauden tunteesta näihin pieniin ja heidän vanhempiinsa, että ovat heidät luoneet. Vauvan luottamuksen syntymisessä lienee kyseessä joku perusasia liittyen elämästä selviytymiseen, siihen, että on täysin riippuvainen muista ihmisistä. Perinteisenä huolestujaemotyyppinä yritän olla ajattelematta kaikkea, joka sitten voi särkeä ja varmaankin jossain vaiheessa vähintäänkin horjuttaa luottamusta muihin ihmisiin. 

Toisekseen on aivan mykistävää se, miten älykkäästi lapsi muutaman kuukauden ikäisenä ikään kuin alkaa päätellä sitä miten saa "apinaorkestein soimaan" Siis "apinaorkesteria" soittavat nämä puolivuotiaat lapsenlapset jo mielellään, kun ovat loikoilemassa tuossa värikkäällä leikkimatolla. Siitä vain tietoisesti kopautus roikkuvaan apinaan ja musiikki soi :) Nyt, kun liikkuminen on vähitellen lisääntymässä, kääntymiset ja alustavat ryömimisen alkeetkin ovat vähitellen hallinnassa, on jo muutakin kiinnostavaa. Ei, kun pyöräytys ja siitä muitakin juttuja katselemaan ja kokeilemaan. Ohhoh, kohtahan tässä saa kaivaa esille legopalikat, hih ja sitten rubikin kuution!

Kolmanneksi on vain ihanaa, että jokaisesta lapsesta kasvaa niin uniikki oma itsensä. Ilolla tässä odottaa tulevaa näiden pientenkin osalta, miten oma persoona tulee kehityksen myötä vahvemmin esille. Isompien lastenlasten osalta on lisäksi riemullista, kun voi facetimella facettaa ja jutella heidän kanssaan. Niin vain näppärästi kuulumiset tulee vaihdettua ja pidettyä yhteyttä tänä päivänä, kun asutaan kaukana toisistaan. Voi mitä kaikkea heidän elämäänsä jo tuossa vaiheessa lapsuutta perheen lisäksi kuuluukaan; päivähoitoa, harrastuksia ja kavereita, joista kaikesta ammentaa elämään sisältöä. Kiitollisena tästä kaikesta on tämä vuosi alkanut. Kiitollisuuden hetkiä kaikille lukijoille toivoen, jokaiselle omasta elämästä niitä ammentaen.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kiva, kun löysit blogini. Tervetuloa lukemaan kirjoituksiani. Minua ilahduttavat niin arkiset kuin juhlavammatkin asiat ja tapahtumat. Minun juttuni on lifestyle. Samalla, kun kirjoitan sisustuksesta tai ruuasta tai puutarhasta tai luonnosta tai ... pohdin ja peilaan niihin liittyen senhetkistä elämänmenoani. Siihen kuuluvat perhe ja etenkin pienet lastenlapset sekä toisinaan myös takaumat elettyyn elämään. Sielumaisemani on Etelä-Pohjamaalla, mutta vuosikymmeniä Oulussa eläneenä ja IIjokivarressa vapaa-aikaa viettäneenä, maustavat nämä maisemat kirjotuksiani. Jos en  eläisi Suomessa, minun maani olisi Ranska! Näillä eväillä kirjoitan ja jaan kuvia nyt ET -lehden blogiyhteisössä. Aiemmat kirjoitukseni löydät osoitteesta mrs60something.blogspot.fi. Löydät minut myös Facebookista, Instagramista ja Bloglovinista.

Blogiarkisto

2018

Kategoriat