Marraskuusta sekä siitä mitä tein harmaassa ja sateisessakin Helsingissä viime viikolla? Osa 1 , päiväkotiin kuljetusta, lyhtyjuhlaa ja päivänpaistetta elämään.

Alkuun sananen marraskuusta, joka on ollut aiemmin minulle sellainen välttämätön paha kuukausi ja johon on kiteytynyt niin syvästi suomalaisen ankeuden ylistys ja valitus. Siihen kuoroon olen liittynyt minäkin. Sitten kävikin tänä vuonna itsellekin yllätykseksi, että ihan tosissaan ilahduin, kun kuulin jonkun puhuvan, että parin kuukauden päästä päivät taas alkavat pidentyä. Siis mitä? Päivät alkavat pidentyä ja sittenhän on kohta kevät. No, omaa reaktiotani jotenkin hämmästelin ja mietinkin miten olen aina jaksanut niin suuresti valittaa sitä, miten ikinä jaksaa Suomen talven yli. Ja aina olen lisännyt, että kohtahan tulee joulukin valostuttamaan elämää, jolla sitten olen motivoinut itseäni selviytymään talvesta.

No, tuleehan se Joulu niin tänä vuonna kuin joka vuosi ennen ja jälkeen tämän vuoden. Ja Joulu on aika, josta nautin suunnattomasti. Jotenkin tämä vuoden kierron ajatteleminen sai minut havahtumaan siihen, miten turhaa on stressata tosiasiasta, jolle ei voi mitään!!! Täällä sitä eletään ja sitäpaitsi aika pitkälle Keski-Eurooppaa tai Amerikkaa saa mennä ja havaita, että on niitä vuodenaikoja muuallakin ja elämä ei aina ole eikä voi olla yhtä auringonpaistetta. Mutta päivänpaistetta (siis symbolisesti) se voi olla aina! Kerronpa mikä tällä harmaalla ja sateisella viikolla toi minulle päivänpaistetta.

Olin saanut itselleni kunniatehtävän, kun minut oli kutsuttu huolehtimaan kahden lapsenlapsemme tarhaan viemisistä ja hakemisista tämän viikon ajan. Sain huomata, että viikkoon mahtui niin paljon itselleni ihmeellistä ja uutta asiaa, kun omien lasten tarha-ajoista on sen yhden sukupolven verran aikaa. Aamuiset heräämiset (puoli seitsemältä) ja lasten pukemiset, hampaiden pesut, tarhakamppeiden ja lelujen pakkaamiset (toki vanhemmatkin olivat joinakin aamuina läsnä näissä aamutoimissa töihin lähtöjensä niin salliessa) ja aah, sitten reipas kuntolenkki kahta lasta rattaissa työntäen ja osan matkaa ylämäkeä. Tämä huomio ei ole sarkasmia, se oli minulle osa viikon erinomaista kuntoilumahdollisuutta.  Ja sitten perillä, varsinkin alussa, osata mennä oikeasta ovesta viemään ensin toinen omalle puolelle ja sitten toinen omalleen ja juttelu tarhatätien (yksi setä joskus) kanssa, varsinkin pois hakiessa. Tähän kaikkeen yhdistyen kuravaatteet, muut vaatteet, ja niiden oikea-aikainen mukana kuljettaminen eri suuntiin. No, meni jokseenkin oikein omalta osaltani ja nyt viimeisenä päivänä tuntui jo siltä, että olin kuin "vanha tekijä" :) Ei voisi oma suu leveämpään asentoon mennä, kun pienet juoksivat syliin, kun menin heitä hakemaan, poislukien tietty se kerta, kun neito M. totesi turhautuneena, että hän nyt leikkii eli nosteli lapiolla kuravettä astiaan. No, mikäpä siinä, hetken odottelu ja sitten hän olikin valmis lähtemään mukaan.

Tämän viikon kohokohta oli päiväkodin vanhempaintoimikunnan organisoima Lyhtyjuhla. Kuulin, että vanhemmat ovat tätä perinteistä marraskuista tapahtumaa pitäneet yllä kokonaista 14 vuotta. Aivan hämmästyttävää, kun ottaa huomioon miten vanhemmat ovat vaihtuneet ja silti ketju ei ole katkennut. Tässä juhlassa sai olla mukana isovanhempia ja niin onnekas olin, että juuri tällä viikolla oli tämä juhla. Ja täytyy sanoa, että yhteisöllisyyden tuntu oli sitä, josta myös nautin, kun kävelimme kulkueena läheiseen metsikköön, jossa eskarilaiset lauloivat kettu juoksi yli järven... ja sitten sytytettiin yhdessä kukin omaan lyhtyynsä kynttilät ja käveltiin lyhtykulkueena takaisin päiväkodille. Siellähän sitten oli ongintaa, myyjäisiä, vohveleita ja lasten iloista kirmailua ympäriinsä. Siis oltiin ulkona ja pimeässä ja lyhtyjä oli myös päiväkodin pihan isoissa puissa. Olin kyllä todella ihastunut tästä kokemuksesta. Kiitos päiväkoti Tapanila tästä viikosta. Ja tulen kyllä toistekin lapsia tuomaan ja hakemaan. Lasten kuvan julkaisuun on saatu lupa.

Tarhaan kuljettamiseen liittyi myös se ihana kokemus, joka tuli siitä kun kävelin viemään sinne lapsia tai menin heitä hakemaan pois. Minä olen puutaloalueiden vankkumaton ihailija. Kuten tiedätte mekin asumme isossa puutalossa. Tällä alueella on PALJON puutaloja ja monissa on kaunis mansardikatto ja ihania värityksiä. Tuokin vaaleanpunainen talo, joka pilkistää - niin ihana. Vai valitsisinko keltaisen talon vai valkoisen vai sinisen?  

Lopuksi haluan todeta, että suomalainen varhaiskasvatus/päivähoito on turvallista, hyvin suunniteltua ja ehdottomasti suositeltavaa lapsille. Se antaa lapsille eväitä elämään ja valmiuksia käydä koulua ja antaa vanhemmille mahdollisuuden työhön ja opiskeluun. Varsinkin esikoulu ja nyt nämä viskarit eli viisivuotiaiden kokeilu varhennettuun esiopetukseen, minun mielestäni ns ihan huippua. Täytyy kyllä vuosikymmenten jälkeen myös se todeta, että parhaimmillaan päiväkodeissa syntyy myös läpi elämän kestäviä syviäkin ystävyyssuhteita. Tämä toki edellyteksellä, että lapset saavat elää samoissa asuinympäristöissä useita vuosia. Näin on omassakin perheessä käynyt. Samaa toivon myös lapsenlapsilleni, että niin voisi käydä, että joku päiväkotivaiheen kavereista olisi sitten aikuisenakin ystävä johon turvata.

Kirjoitin tuon kaiken välittömänä reaktionani tähän ihanaan viikkoon. Samalla toki tiedostan ne monet vaikeudet, jotka kohdistuvat päivähoitoon, kuten satojen ei -pätevien työntekijöiden ongelma pääkaupunkiseudulla tai palkkauksen haasteet. Niitä toki pitää korjata, mutta se on jonkun muun asia ottaa käsittelyyn. Minä pysyn tässä isovanhemman roolissa tällä kertaa oikein mielelläni ja nautin lastenlasten tuomasta päivänpaisteesta elämään.

I had a lovely week taking care of grandchildren in Helsinki and having great possibility to visit many times their  kindergarten. I also walked around and just enjoyed the atmosphere in this part of Helsinki. On this post I write also some words about Finnish children day care system which is excellent as my opinion.