En vielä oikein perjantaina aamulla tiennyt mistä kirjoittasin, kun viikko oli ollut ihan tavallinen. Se nyt sitten loppui hiukan epätavallisesti. Terrori-isku joka oli julma ja aivan vailla mitään tarkoitusta, edes pyhää, jos sellainen nyt olisi yhtään oikeutetumpi tappamaan ja vammauttamaan viattomia ihmisiä. Teko on kauhea ja haluan esittää  osaanottoni niille jotka menettivät omaisensa ja niille jotka saivat erinäköisistä ja traumoja ja vammoja. Kukaan täällä ei ilmeisesti ole yllättynyt, on ollut vain ajan kysymys milloin joku huumepäinen, yhteiskuntaan katkeroitunut mieshenkilö päättäisi kostaa yhteiskunnalle omaa pahaa oloaan. Itse olen vain jotenkin ihmeissäni, miten erilailla me haemme lohtua. Minulla ei ole mitään tarvetta seistä itkemässä, käsikädessä vieraiden ihmisten kanssa,eikä varsinkaan tälläytyä kymmenientuhansien ihmisten kanssa keskustaan, jonka katsotaan olevan yksi vaarallisimmista paikoista koko maassa. Perjantaina seurasin jokaista uutislähetystä, mutta jo eilen rupesi tuntumaan siltä, että oli enemmänkin kansanjuhlan ainesta koko taphtumassa, puhumattakaan tämänpäivän konsertista. Kohta meitä on myöskin kehotettu pitämään, niin monta hiljaista minuuttia, että sekin rupeaa kadottamaan merkityksensä

Itse koen myös vähän ristiriitaisia tunteita sitä kohtaan, että kun on omista kyse, niin kaikki ovat suruissaan ja järkyttyneitä ja tarvitsevat tukea ja kriisihoitoa. Alkuviikosta kuoli toistakymmentä syyrialaislasta ja melkein sata aikuista, mutta se ei ikääkuin ole yhtä surullista ja järkyttävää. Tänään on erilaisissa iskuissa ympäri maailman kuollut kymmeniä ihmisiä, mutta kun ne ovat kaukaisista köyhistä maista, niin ei kannata paljoa kynttilöitä sytytellä eikä kukkia ostella. 

Maailmassa on paljon julmuutta ja käsittämätöntä pahaa, joten nautitaan me vaikka valkovuokoista, me joilla on tällä hetkellä kaikki hyvin.