Murrosiäksi kutsutaan aikaa 13-18 ikävuoden välillä. Itse olen tullut siihen tulokseen,että murrosikää on useamminkin elämässä. Neuvolantätinä lakkaisn kutsumasta kolmevuotiatten käyttäytymistä uhmaiäksi. Kolmevuotiaat, kun elää murrosta. Ei ole enää vauva, mutta ei leikki-ikäinenkään ja se oma rooli  on hiukan hakusessaan ja hankaloittaa arkea. Onneksi en tätä vaihetta muista. Varsinainen murrosikä sujui meikäläiseltä ilman suurempia ongelmia, toista on nytten.

Olen liian nuori olemaan vanha ja liian vanha teeskentelemään, että olen kaksikymppinen. Nyt on murrosikä. Kroppa muuttuu ja sen kanssa olisi tultava toimeen. Rinnat on turhan isot ja väärässä kohtaa. vatsa pömpöttää ja sisäreidet heiluu , puhumattakaan selluliittisista alleista. Hampaat täytyy pikkuhiljaa vaihtaa kaikki ja naama on täynnä karvoitusta. Kuka on sanonut, että elämä on kovaa teini-ikäisenä? Tervetuloa vanhemmuuteen.

Kuten huomaatte kärsin matalapaineesta. Olen tällä hetkellä virkavapaalla ja odottelen lähtöä maailman johonkin kolkkaan. Manna a,kun ei sada taivaalta, niin olen tehnyt vähän yövuoroja saatokodissa ja tietysti se antaa vähän mittasuhteita minun turhiin ongelmiin, jotka ovat vähän kyseenalaisia ongelmia). Ennen valvomaan menoa sain kuitenkin vietin Amsterdamista, etten ollut päässyt kurssille, jolle olin hakenut. Perustelut kirjeessä oli ihan ok, mutta ykskaks rupesin miettimään, että iästäkös tässä loppujenlopuksi on kysymys. He ovat koko ajan jankuttaneet, että ymmärränkö kuinka fyysisesti rankkaa kentällä työskentely on. (Siis kaukaisissa kylissä). Jos 90-luvulla syntynyt valitsee osallistujat, niin 50-luvulla syntynyt on ilmeisesti siitä näkökulmasta valmis käymään eläkkeellesiirtymis kurssit, eikä mitään muuta. No, ehkä näin ei ole, mutta tuli vain mieleen.

Ennen viestin lukua, olin ollut joogassa. Siellä ei ollut, kuin minä ja eräs pitkään jooga harrastanut nelikymppinen mies. Enhän minä pystynyt siihen, mihin hän ja ohjaaja pystyi ,joten tunsin koko ajan olevani toivoton tapaus. Tiedän, tiedän. Joogaa tehdään omilla ehdoilla, oman vartalo puitteissa ja päiväkunnon mukaan, mutta grrrr. Tuntuu, ettei ikinä notkistu, eikä voimistu , vaikka kuinka yrittäisi. Hengellinen osuus sujuu sen verran, kuin haluan. Tosin en ole näköjään päässyt, niin pitkälle, että hyväksyisin itseni sellaisena, kuin olen.

Olen tolkuttanut itselleni järkeä koko päivän. Olen terve, mistään ei kolota,eikä ole kipuja ja minulla ei ole mitään syytä valittaa mistään. Olin kuitenkin päättänyt pitää mökötyspäivän ja sääliä itseäni koko päivän.

Itsesäälissä rypeminen kuitenkin keskeytyi hetkeski, kun olin kävelyllä ja sisareni soitti ja kysyi , haluaisinko poimia omenoita heidän naapurin puista, kun niitä on enemmän, kuin mistä yskittäiset perhekunnat tänä syksyn selviää. Poimin muovipussillisen talviomenoita ja sitten kaupan kautta kotiin ja heittäydyin sohvalle jatkamaan itsesäälissä rypemistä.

Olin kotimatkalla ostanut jäätelöä, jotta söisin  sitä murheisiini. (Siitäkös kroppa tykkää) Enkä syö sitä kuten aikuiset, vaan lusikka puolen litran tötsään ja kaikki jäätelö mahaan vartissa. Huomenna täytyykin sitten taas palata ruotuun ja saada jotain järkevääkin aikaiseksi.