Ahmedabadin kaduilla näkyi kameleita, jotka vetivät kärryjä ja valtavat määrät tavaraa

Turvaverkkoja maailmalla

Moottoripyörä kaasuttaa pimeässä ja kosteankuumassa illassa pienen rattailla sesovan snack-baarin eteen Goalla, Intiassa. Snack-kärryistä myydään intialaisia, lihattomia hampurilaisia, joissa sämpylän välissä on kananmuna sekä friteerattuja chilipalkoja. Moottoripyörän päältä nousee mies, ottaa salkkunsa ja tervehtii myyntityössä häärivää vanhusta. Viimein päästään asiaan. Vanhus pudisteelee päätään ja kaivelee kassana toimivaaa pientä puulaatikkoa. Hän levittelee käsiään, myynti on ollut heikko viime iltoina. Mutta silti hän erottelee jonkun setelin ja ojentaa ne moottoripyörämiehellle, Mies kirjaa summan lyijykynällä pieneen vihkoon ja vihkon rahoineen kaulasta riippuvaan nahkasalkkuun. Mies polkaisee pyöränsä käyntiin ja kaartaa seuraavan kioskin eteen. Ihmettelen sivusta mikä tässä on meneillään? Onko kyseessä suojelurahan keruu? Snack-kärryn omistaja naurahtaa ja kertoo, että tämä on pienten yrittäjien pankki. Siihen voi tallentaa rahaa sen hetkisten varojen mukaan ja nostaa milloin vain. Korkoa ei makseta, eikä kuluja ole.

Siellä, missä yhteiskunta ei turvaa kansalaisten elämää päivärahojen, lapsilisien tai muun sellaisen muodossa, on väestön rakennettava turvaverkkonsa itse.
 

Toisenlaiseen turvaverkkoon törmäsimme matkaillessamme Ahmedabadissa, Gujaratin osavaltiossa, Pohjois-Intiassa. Tämä nainen pyörtyi kuumuuden uuvuttamana Ahmedabadin rautatieaseman lähettyville. Kaaduin maahan ja hetken päästä virkosin ja olin todella hämmentynyt kun ympärillä näkyi vain tummia miehiä. Miehet olivat huolissaan kun valkoinen lady makasi tiedottomana maassa nenällään! Kiireen vilkkaan löytyi jääpalapussi minun niskaan ja kylmää juotavaa. Onneksi saimme oppaanamme toimineen intialaismiehen kiinni puhelimitse ja kyyti yksityissairaalaan järjestyi. Ajoimme sairaalan eteen. Kadun reunassa odotti intialainen mies ja nainen, joita luulimme sairaalan henkilökunnan jäseniksi. He vastaanottivat uupuneen matkalaisen ja toimittivat sisään sairaalaan. Lääkärin tutkimuksen tuloksena selvisi, että kärsin nestehukasta kovan kuumuuden seurauksena. Intialaisissa sairaaloissa potilas, tai hänen läheiset joutuvat itse hankkimaan letkut, tippapullot ja muut tarpeelliset hoitoon liittyvät. Niinpä nuo arvoitukselliset mies ja nainen, jotka odottivat meitä kadun vieressä lähtivät asialle. He toivat pian tarvittavat välineet. Nesteytys onnistui ja minä pääsin muutaman tunnin kuluttua varsin piristyneenä pois sairaalasta. Jälleen astui kuvaan nuo arvoitukselliset mies ja nainen. Selvisi, etteivät olleet sairaalan henkilökiuntaa, vaan kuuluivat Ahmedabadin vapaaehtoiseen kristilliseen turvaverkostoon, joka auttoi ja huolehti muslimienemmistöisessä kaupungissa pulaan joutuneita kristittyjä. He olivat valvoneet minun hoidon ja kotiutuksen. Samallla he tarkastivat, että lasku oli oikein. Tämä on hyvä esimerkki kansalaisten luomasta omasta turvaverkosta.

Sairaalareissun jälkeen menimme ystäväperheen luokse syömään ja juomaan sekä juttelemaan päivän tapahtumista. Kaikki meni hyvin ja matkalaiset lähtivät omaan hotelliin yöpymään. Seuraavana päivänä matka takaisin Goalle alkoi ja ystävät olivat asemalla saattamassa. Saatesanoina oli: ”seuraavalla kerralla kun tulette tänne, pitää pysyä omilla jaloilla ja poissa sairaalasta”. Matkustimme yön yli ja aamulla saavuimme Margaon rautatieasemalle, josta taksikyytiä etsimään ja takaisin majapaikkaamme Goalle. Todella mielenkiintoinen matka, pikkuisista vastuksista huolimatta.

Olisinpas älynnyt tältä herralta ostaa joka kerta junassa juotavaa kun hän minulle erikseen aina kauppasi.