Viime viikon maanantaina minulle soitti sairaalasta lääkäri ja halusi kuulla mielipiteeni muutamaan asiaan. Hänen kanssa olen aikaisemmin keskustellut hyvässä hengessä, niin tuolloin myös. Mieheni oli ollut sairaalassa viikonlopun ajan. Kotiutumisen ajankohdasta keskusteltiin, ehkä seuraavana päivänä tai viimeistään keskiviikkona. Tämä vaikutti hyvältä ratkaisulta.

Tiistaina aamupäivällä soitti sitten teho 1 lääkäri ja kysyi, koska olen viimeksi ollut yhteydessä sairaalaan. Eilen olen puhunut osaston lääkärin kanssa, vierailu on koronan vuoksi kielletty. Näin sanoin ja oli puhetta kotiutumisesta parin päivän sisällä. Lääkäri vastasi, ok, lisäsi sitten, nyt on tilanne muuttunut.

Mieheni oli aamulla joutunut teho-osastolle. Lääkäri kertoi, mitä hänelle ei voida tehdä, kuuntelin ne ja kysyin, kuinka vakava tilanne on ja mitä hänelle voidaan tehdä?

Tilanne on vakava, tämän sain vastaukseksi. Hoidetaan kuitenkin kaikin mahdollisin keinoin lakosta huolimatta. Hyvä asia, näin pitää tehdä!

Kaikki voi muuttua sekunnissa, näin usein sanotaan, tottahan se on. Jokainen, jolle teholta lääkäri soittaa, tietää miltä se tuntuu. Täytyy vain pysyä rauhallisena ja ajatella järkevästi, tunteita ei voi pyyhkästä mihinkään, ne vain on. Matka sairaalaan ei ole kuin pari kilometriä, siinä matkalla kyllä ehtii miettimään vaikka mitä. Teho-osaston tiedän, en ole ensimmäistä kertaa siellä ovien takana kelloa soittamassa.

Tunnin odottelun jälkeen hoitaja tulee käytävään ja kysyy, kuinka paljon tiedän mieheni tilasta. Kerroin, vain sen mitä lääkäri puhelun aikana sanoi. Hoitaja kertoi mitä oli tehty ja minkä tilanteen vuoksi potilas oli teholla. Kiitin tiedosta ja ystävällisestä asenteesta, vaikka sairaalassa oli lakko. Sain mennä hoitohuoneeseen. Kyyneleet tulivat väkisin silmiini kun katsoin väsynyttä miestäni, joka oli monissa letkuissa, tipassa, maskissa ja tippatelineessä oli monta pulloa.

Kotiin tullessa rupesin katsomaan lankavarastoani ja päätin tehdä miehelleni islantilaisen villapaidan, Riddarin. Uskoin vahvasti, että hän selviää ja uudelle villapaidalle tulee käyttöä.

Lakosta huolimatta henkilökunta oli ystävällistä ja tekivät työt suurella ammattitaidolla. Juteltiin parin päivän aikana paljon sairaanhoitajien työstä, työoloista ja kehnosta palkasta. Hoitaja sanoi, että ennen lakkoakin hoitajia on ollut vähän. Aikaisemmin teholla oli yhdellä hoitajalla yksi potilas, nykyisin on samalla hoitajalla kaksi potilasta. Aika hyvin tilannetta selittää toteamus, melkein bussipysäkiltä on jouduttu ihmisiä hakemaan töihin.

Vuodeosastolle siirto on hyvä merkki toipumisesta. Sattui vielä olemaan tuttu ammattilainen iltavuorossa hoitajana. Hän rupesi asioita lääkärin kanssa hoiteleen. Aika päivystysröntgeniin hoitui hetkessä samoin hammasjuttuihin. Molemmat olivat ok. Mies on kotiin tulossa keskiviikkona, kun piti alkaa lakon toinen vaihe. Osastoa tyhjennettiin kiireen vilkkaan.

Potilaita siirretään keskussairaaloihin ja muihin hoitolaitoksiin ja kotiin hoito-ohjeiden kanssa. Synnytyssalista kotiutetaan heti ja päivystystä ei ole mahdollista täysimääräisesti hoitaa. Koko sairaala lähes suljetaan 20.4.

Lakko on peruttu, näin tuli tiedote julkisuuteen. Hoitajien asiat on edelleen ratkaisematta, ehkä uusia työtaistelutoimia on tulossa ja joukkoirtisanoutumisia. Onneksi Suomessa ei ole käytössä pakkosovintoa!

Nyt pitää vain löytää euroja ja saada hoitajille neuvottelemalla sopimus. Pakkotyöllä uhkaaminen ei ole oikea neuvotteluasenne. Hyvä sopimus ja rahaa, sillä tilanne saadaan hoidettua ja hoitajat pysymään alalla edelleen ja tehdä ala houkuttelevaksi nuorille.