
Jokainen meistä haluaa elää hyvän elämän, ja jokaisella on omat haaveensa miten sellaisen saavuttaa. Nykyaikana onnesta ja hyvästä olosta pauhataan joka tuutista, mutta mitä se oikeastaan on? Miten ihan tavallinen ihminen hyvän elämän näkee ja kokee? Onko hyvän elämän salaisuus lopulta niin salaista… ja jos se ei ole salaisuus miten sen voi löytää? Hyvästä olosta ja onnen löytämisestä puhutaan paljon. Tämän takia monelle nuorelle onnen saavuttamisesta saattaa tulla eräänlaista suorittamista. Kuitenkaan onnea ei voi suorittaa. Itse olen vähän yli kolmekymppinen nainen. Välillä tunnen olevani hukassa, niin paljon hyväntahtoisia neuvoja hyvän elämän ja ikuisen onnen saavuttamiseksi saan. Uskon kuitenkin, että kun elämää on kokenut ja nähnyt, niin tietää, että hyvän elämän salaisuus, iso kokonaisuus, rakentuu pienistä asioista.
Sumuisen maaliskuun päivänä päätän lähteä etsimään vastausta hyvän elämän salaisuuteen, päädyn tapahtumaan jossa paljon erilaisia kävijöiltä joilta voin kysellä löytyisikö heiltä hyvän elämän salaisuuden resepti kanssani jaettavaksi.
Ensimmäinen joka tutkimusmatkallani tulee vastaan on herttainen Qin Chau. Näen hänen kävelevän sisään hyvin määrätietoisen oloisena, ja aikani etsittyäni löydän hänet kuuntelemassa erästä luentoa. Qin on saapunut paikalle yksin hakemaan uusia ideoita ja kontakteja. Etenkin uusien ystävien löytäminen olisi hänelle todella mieluisaa. Työelämässä mukana oleva Qin pitää itsensä nuorena harrastusten avulla, liikkumalla ja lukemalla. Terveelliset elämäntavat ovat Qinin hyvän elämän keskeisin salaisuus, ja hänen haaveisiin kuuluu saada lisää aikaa harrastamiseen.
Kaija Reinikainen kävelee vastaan pinkissä pipossa salaisen hymyn kanssa. Salainen hymynsä taitaa olla peräisin intohimosta kuunnella luentoja, olipa aihe mikä vaan. Erityisesti Kaija pitää kirjailijoiden luennoista. Kaija on eläkkeellä saanut elämäänsä enemmän aikaa ja nautiskelee siitä puutarhanhoidon ja lukemisen parissa. Hänellä ei ole mitään erityistä haavetta toteuttamatta. Kaijan hyvä elämä, jonka perhe, erityisesti lapsenlapset, hyvät ystävät ja sosiaalinen elämä tuo tullessaan, on tässä ja nyt.
Jatkan matkaani läpi iloisesti sorisevan väen läpi ja katseeni kiinnittyy mukavassa nojatuolissa istuskelevaan leppoisan oloiseen mieheen. Ari Strandén saapunut paikalle vaimonsa kanssa, ja on mielissään päivän annista. Ari painottaa hyvän elämän olevan hänelle tasapainoa ja asioita, jotka luovat hyvinvointia sekä itselle että muille. Arin harrastuksiin, työn ohella, kuuluu luonto ja kalastus. Hänen haaveena eläkkeelle jäädessä ovat matkustelu ja lomailu. Erityisesti tuttu ja turvallinen Kanariansaaret on matkakohde Arin mieleen.
Seuraavaksi pirteässä lilassa asussa vastaani kävelee Eila Elosuo-Valtari. Eila kertoo pitävänsä hyvän elämän salaisuutena onnellista perhettä ja terveyttä. Eläkkeellä oleva Eila elää aktiivista elämää, johon teatterissa ja konsertissa käynnit sekä matkustelu kuuluvat kiinteästi. Hän on juuri palannut miehensä kanssa neljän viikon Espanjan matkalta, mieluisasta lomakohteesta, johon pariskunta matkaa ilolla yhä uudelleen. Liikunta sekä kulttuuriharrastukset tuovat nautintoa elämään, ja Eila toivoo elämäänsä terveyttä, jotta hänen haaveensa, lastenlasten ylioppilasjuhliin osallistuminen, toteutuu.
Eila Nieminen kävelee haaveilevan oloisena vastaan vihreässä asussa. Hän on saapunut paikalle ystävänsä kanssa. Hänen reseptinsä hyvään elämään koostuu hyvästä terveydestä, ystävistä ja innostuneisuudesta oman hyvinvoinnin hoitamiseen. Eilan harrastuksiin kuuluu Asahi liikunta, jota hän on harrastanut jo 7 vuotta, kaksi kertaa viikossa. Pienen juttuhetken jälkeen huomaan, että Asahi on todellakin vienyt Eilan sydämen. Hänen innostuksensa saa minutkin kiinnostumaan lajin monipuolisesta annista ja Eila suositteleekin lajia kaikille. Asahi yhdistää liikunnan ja Eilan sosiaalisen elämän, sillä useat hänen ystävänsä harrastavat myös lajia. Eila harrastaa lisäksi lenkkeilyä, vesiliikuntaa sekä lukemista, ja haaveilee Espanjassa matkustelusta. Eilan hyvän elämän resepti on ilmeisen monimuotoinen, maukas aktiivinen elämä.
Päivän päätteeksi havahdun kahvilasta kuuluvaan iloiseen nauruun ja rupatteluun. Löydän sieltä kaverukset Marja-Liisa Vuorelan ja Vuokko-Liisa Kasarin. Kaksikolla on todella positiivinen tunnelma ja he keskustelevat iloisesti hyvän elämän saloista samalla kikatellen. Marja-Liisa kertoo, että hänelle hyvän elämän salaisuus on rauha itsensä kanssa ja kokonaisvaltainen levollisuus. Hänen koko olemuksestaan hehkuu levollinen ja tyytyväinen olo. Reseptiin kuuluu liikunta, ystävät ja lapsenlapset sekä kiitollisuus pienistä asioista ja hyvistä hetkistä – ”kuten tämä juuri nyt” täydentää Marja-Liisa. ”Huumori on tärkeää elämässäni. Se on tosi tärkeää”, Marja-Liisa painottaa. Ihanat valoisat ystävät ja loistavat, huumorintajuiset omat lapset tuovat elämään nuorekkuutta ja virkeyttä. Marja-Liisan salainen haave on mennä vielä naimisiin. Tämän sanottuaan hän purskahtaa nauruun ja tokaisee ”Älä sitä kirjoita, se oli vitsi!”. ”Haaveenani voisi olla matkustaa jonnekin kauas, vaikea sanoa paikkaa. Se voisi olla hiljainen rauhallinen paikka tai kaupungin vilinässä. Ja kaikkia haaveita ei välttämättä tarvitse edes toteuttaa. On suuri rikkaus nähdä erilaisia kulttuureja ja tavata erilaisia ihmisiä, eikö niin?” Marja-Liisa toteaa lopuksi.
Samassa pöydässä viihtyvä ystävä Vuokko-Liisa kiteyttää hyvän elämän salaisuuden viisaasti: ”Hyvässä elämässä pitää olla joku lähtökohta, ja kaiken A ja O on terveys. Itse edistän terveyttäni säännöllisillä elämäntavoilla, ja minimoin tietoisesti riskejä noudattamalla terveitä elämäntapoja ja olemalla varovainen liikenteessä.” Kysyessäni onko Vuokko-Liisalla vielä toteutumattomia haaveita hän nauraa ja sanoo ”Voi, niitä on monta. Minulla on aina jokin projekti päällä, mutta kun olen myös aina menossa, niin niitä on vaikea saada tehtyä loppuun!” Vuokko-Liisa kertoo innokkaasti valokuvauksen olevan niin ihana harrastus. ”Olen harrastanut sitä jo 50-luvulta lähtien. Sisareni aina nauraa, että yli 10-vuotta olen sanonut lopettavani, mutta se vain jatkuu ja jatkuu. Minkä intohimoille voi! ” Kuunnellessani Vuokko-Liisaa koen hänen elämän salaisuuden löytyvän aktiivisuudesta. Hänellä ei juurikaan taida joutohetkiä löytyä, mielikuvitus pitää pirteyden yllä.
Päivän päätteeksi minulla on tunne siitä, että jokainen haastateltavista elää todella hyvää elämää.
"He ovat kenties tiedostaen tai tietämättään löytäneet sen oman näköisen, maukkaan makuisen hyvän elämän salaisuuden ja reseptin itselleen."
Haastateltavien vastaukset eivät ensiksi yllättäneet minua, mutta tarkemman tunnustelun jälkeen huomasin miten kaikilla vastaajilla oli samankaltainen salaisuus hyvän elämän saavuttamiseksi. He pitivät itsensä virkeinä ja nuorekkaina yksinkertaisilla, mutta energisoivilla asioilla. Heillä kaikilla oli sosiaalinen elämä ja he liikkuivat jonkun harrastuksen myötä. Heillä oli haave tai haaveita, mutta niiden toteutuminen ei ole välttämättä se kaikista tärkein päämäärä. Tärkeämmäksi vaikutti nousevan se, että elämässä on tulevaisuuteen suuntautuvia tavoitteita. Ja mikä tärkeintä he kaikki osasivat nauraa ja hymyillä.
Hyvän elämän salaisuus ei siis olekaan niin syvälle kätketty, vai onko se? Tärkeintä on nauttia niistä pienistä hetkistä, joita elämä eteen tuo, ja arvostaa sitä mitä elämä jo on antanut. Ja täytyy myöntää, että hyvän elämän saavuttamisen yksinkertaisuus yllätti minut.
Katja Järventaka
Kirjoittaja vieraili syksyllä Hyvä elämä -messuilla ja heräsi pohtimaan hyvän elämän salaisuutta
Hyvä Erkki Kankaanmäki,
kiitos liikuttavasta kirjoituksestasi! Niin on eläin ihmisen kumppani. Ja niin sanaton on ymmärtämisen ketju.
Rapsutuksia nyt perheen ainokaiselle ja valoa kevääseen isäntäväelle!
Kiitos lohduttavasta kommentista!
Nero-koira saa nyt kaiken huomion, mutta mennee jonkin aikaa ennenkuin aurinko mieltämme valaisee.
t. Erkki K.
Eläimillämme on niin paljon viisautta mitä meiltä ihmisiltä puuttuu.
Ymmärrämme siitä ehkä joskus pieniä häivähdyksiä.
Itse saman menettämisen tilanteen kokiessani ajattelin että se ilo
minkä ystävä on tuottanut on silta surun yli. Niinpä 8 vuoden jälkeen olen jo odottamassa kevään korvalla uutta pikkukumppania.
Valoa kevääseen.
Maila!
Onnea pienelle tulokkaalle! Mikään ei ole somempi kuin koiranpentu, jolla on koko elämä edessä!
Välähdyksenomainenkin oivallus koiran kyvystä kommunikoida on häkellyttävä. Kun Julius vingahteli minulle eräänä loppuelämänsä päivänä, kysyin, mitä hän haluaa. Silloin hän katsoi minua, nyökkäsi sitten kohti pihaovea ja siirsi taas katseensa minuun. Selvemmin ei koira voisi itseään ilmaista!
Erkki K.
Miten ihanaa, että Julius sai olla omalla reviirillään oman laumansa kanssa loppuun saakka ja sai siirtyä kauniisti ja arvokkaasti uuteen reviiriinsä. Mitään kuolemaahan ei ole. Mikään ei häviä tai katoa. On vain muodonmuutos ja näyttämön vaihdos. Tämä koskee kaikkea elollista, ihmisiä, koiria, kissoja...
Minkähänlainen Juliuksen uusi reviiri on?
Osanottoni ja lämpimiä ajatuksia!
Marja Leena
Hyvä Erkki Kankaanmäki
Kiitos kauniista kirjoituksesta, se oli todella koskettava. Olen itsekin kokenut saman koirani kohdalla, joka eli lähes neljätoistavuotiaaksi. Sain kokea koirani kanssa niin paljon, ilon hetket sen tullessa pienenä pentuna, luopumisen hetken kun sen aika tuli. Surutyötä sain sen tehdä paljon, ja itkusta ei tuntunut tulevan loppua. Nyt tästä on ajasta on kulunut lähes kaksi vuotta, silti kaipaan vieläkin hyvää ystävääni. Minulla on tällä hetkellä muutaman kuukauden ikäinen uusi pentu, joka on tuonut iloa ja helpottanut menetyksen tuskaa. Mutta koskaan en unohda ensimmäistä koiraani, toinen ei voi korvata toista, jokainen on oma yksilö. Meillä on kuitenkin ihanat muistot, joita voimme vaalia. Ja valoa tulevaan, tuo uusi pieni suloinen koira, josta tulee myös hyvä ystävä. Hyvää jatkoa ja aurinkoista tulevaa kevättä.
Koimme hiukan vastaavanlaisen tapahtuman, kun 11 vuotias estrelanvuoristokoiramme eli viimeistä viikkoaan. Se lähti hissukseen koirakavereidensa luo, kävi nuuhkimassa niitä kauan, nuoli kuonot, heilutti häntäänsä ja kääntyi takaisin. Samana päivänä se lopetti kokonaan syömisen. Tuttu eläinlääkäri ei päässyt samana iltana päästämään sitä "tuonilmaisiin, antoi vain ohjeet lääkitsemisestä. Kahden vuorokauden kuluttua lemmikkimme nukkui pois kaikessa rauhassa omassa kopissaan.
Itkimme koskena. Seuraavana aamuna mieheni kehotti minua selailemaan netistä "meille uutta karvakerää". Sellaisen hankimmekin, pikkuruisen tiibetinspanielin. Silti vieläkin joka päivä kaipaan vanhaa palvelijaamme.
Koskettavan kauniita koirakohtaloita eläinystävistänne.
Minulla on nyt kolmas koira vielä hyvissä voimissa ikää on arviolta 10-11v, sekarotuinen löytökoira, jonka tarkkaa ikää ei tiedä kukaan. Yhden pentueen oli löytöhetkellä tehnyt, joten siitä ikäarvio muodostettu. Painoa koiralla on n. 3okg, suurikokokoinen, säkäkorkeus 50cm.
Mitenkä arvioitte koiran koon vaikuttavan elinikään?
Aiemmin oli japanin pystykorva eli 7v, kuoli penikkatautiin.
Toinen whippet eli noin 10v., tuli kasvain, joka leikattiin, mutta menehtyi kuitenkin leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin.
Olen jo kohta kuudenkymmenen ja päättänyt, että enää en tämän nykyisen koiran jälkeen uutta harkitse, koska mahdollisesti se elänee pitempään, kuin minä.
Nykyinen koira on vielä hyväkuntoinen ja toivon, jotta tuollaisen 5v se vielä hyvinki elää?
Sydänraastavia nuo lemmikkien menetyksen ovat aina olleet.
Kissoja on ollut myös kolme jo niistäkin aika jä jättänyt.
On tässä kaksi kollikkaa 14v molemmat ja tyttökissa ( erinomainen hiirikissa) 7v.
Toivottavasti saan vielä nauttia elämästä näiden lemmikkien kanssa viel muutaman vuoden.
Koska ihmis-suhteeni ovat aina olleet vain ns. hyvänpäivän tuttuja eli yksinäisyyttä koen usein, niin nämä eläimet suoneet mulle sitä puuttuvaa "rakkautta" ja läheisyyden tarvetta.
Suru lemmikin mentetyksestä on mulle ollut aina pitkäkestoinen prosessi, vaan kyllä minä uskon, että itsekin ajasta tuolpuoleiseen siirtyessäni tapaan kaikki entiset lemmikkikini.
Siellä lienevät myös ne lapsuudessa menetetyt maalaistalon lehmät ja lempihevoseni odottamassa.
Tässä nyt tuli muistakin eläimistä haasteltua, vaan eläinystäviähän me kaikki olemme täällä?
terv. ella
Hei, Ella.
Usean koiran emäntänä ja hoitajana uskon että kookkaat rodut elävät vähemmän aikaa kuin pienemmät. Poikkeuksia toki on. Jokaisella rodulla kun on perinnöllisiä sairauksia, isoilla koirilla nivelet kuormittuvat enemmän kuin pikkuisilla. Sekarotuiset voivat elää hämmästyttävän kauan, eräs tuttavani "seropi" saavutti kahdeksantoista vuoden kunnioitettavan iän.
Yllättävät sairaudet voivat viedä ennenaikaiseen hautaan minkä rotuisen koiran tahansa jo hyvin varhain. Silti tuntuu epäreilulta "elämän tuhlaukselta", kun joidenkin koirarotujen ikä on keskimäärin 6-7 vuotta. Tästä eräs poikkeus on sisareni valtava, mastiffin oloinen, Suomessa hyvin harvinainen rotukoira, joka on elänyt vähäisiä nivelvaivoja lukuun ottamatta kymmenvuotiaaksi.
Me olemme mieheni kanssa kuusikymppisiä, meillä on nuori koira, josta tyttäreni perhe on luvannut huolehtia, jos meille tapahtuu jotain odottamatonta. Toinen, saman rotuinen on tilauksessa. Toisin kuin sinulla, meillä on paljon lähisukulaisia, jotka ovat tottuneet koiriin ja pitävät niistä hyvää huolta.
On tavattoman surullista, että ikäihmiset, joille lemmikin läheisyys olisi ihmeitä tekevää, eivät voi ottaa nelijalkaista ystävää, kun eivät tiedä, mitä sille tapahtuu, jos itselle sattuu jotakin.
Nauti nyt kissoistasi äläkä mieti pitkälle tulevaisuuteen. Huomisestahan me emme tiedä. Kirjoitat eläinystävistäsi hyvin kauniisti. Kissasi ovat varmasti onnellisia kanssasi.
Kaikkea hyvää elämääsi.
Olemme lähes kuusikymppinen aviopari. Olen sairaseläkkeellä, mieheni vielä työelämässä. Meillä on kaksi ihanaa, rakasta koiraperheenjäsentä, tiibetinspanielia. Tomppa täytti juuri kuusi vuotta ja Emma täyttää syyskuussa kolme vuotta. Minulle tipsuni ovat todella rakkaita seuralaisia. Valitettavasti meillä ei ole sellaisia lähisukulaisia tai ystäviä joiden voisimme ajatella huolehtivan eläinystävistämme mikäli meille sattuu jotakin, Olemme testamentanneet osan omaisuudestamme tietyn eläinsuojeluyhdistyksen/eläinhoitolan hyväksi, että he huolehtivat lemmikeistämme.
Pitäkäämme hyvää huolta eläinystävistämme, hekin pitävät huolta meistä.
Pirjo Anneli
Huomasin keskustelun eläinystävistä. Itse olen kasvanut eläinten keskellä maalaistalossa, oli lehmiä , pari hevosta, kissat ja koira. Koirarodut ovat vaihtuneet ja monesta koirasta saisi pitkänkin tarinan, mutta kuitenkin olen sitä mieltä, että eläin on eläin, enkä voi samalla lailla kokea sen menetystä kuin ihmisen menetys on. Jokainen koira on omalla tavallaan fiksu ja sitä voi seurata ja huomata, miten suhde sitä hoitavaan ihmiseen kehittyy. Mimmi