- Tätä aikaa muistellaan Hitlerin aikana vanhustenhoidossa, räväytti professori Sirkka-Liisa Kivelä käydessään ET-lehden toimituksen vieraana runsas viikko sitten.
Professori Sirkka-Liisa Kivelän mielestä suomessa vanhustenhoito on vuosia lakaistu maton alle. Ihmiset, jotka eivät enää selviä kotioloissa, on keskitetty vanhoihin sairaaloihin, jotka eivät sovellu tähän tarkoitukseen. Massasäilytys ei anna mahdollisuuksia järjestää päiväaikaan riittävästi puuhaa ja ulkoilua, joten uni ei maita. Levottomuutta hoidetaan sitten rauhoittavilla ja unilääkkeillä, mistä seuraa tokkuraisuutta ja sekavuutta.
Ei ole aikaa eikä ihmisiä pitämään seuraa ja järjestämään joka päivälle ohjelmaa. Yksi ET:n lukija nosti esille sen ongelman, että vaikka hän haluaisi silloin tällöin autella vanhainkodissa, se ei käy, koska laitos haluaa säännöllisyyttä: jos tulet, tuletkin sitten joka perjantai klo 9-11. Tällaiseen ei moni ole valmis, ja apu jää käyttämättä.
Sirkka-Liisa Kivelä sanoi, että lääkärikoulutukseen ei kuulu riittävä määrä geriatriaa, joka antaisi hoitaville lääkäreille kokonaiskuvaa normaalista vanhenemisesta. Kotonaan asuva sekava, kompasteleva vanhus katkaisee reisiluunsa, mutta kukaan ei ehdi katsomaan esimerkiksi hänen lääkeannoksiaan. Siellä voi olla hevoskuuri lääkkeitä, joista vanha tokenisi murto-osalla. Kenelle kuuluisi senkin tarkistaminen, että kotona ei ole liukkaita mattoja? Missä on arkijärki, joka näkisi ihmisen elämäntilanteen, ei vain ikävien yksityiskohtien lopputuloksen, hoitoa vaativan sairauden?
Kylmä suhtautuminen elämän viime vuosiin kielii Kivelän mielestä hitlerimäisestä piittaamattomuudesta ja julmuudesta. Olemme paaduttaneet mielemme suuren ihmisjoukon inhimillisille tarpeille niin kuin he olisivat outoa, alempaa rotua.
Kivelä on ollut yhteydessä monien maiden tutkijoihin ja vanhushoidon käytäntöihin, ja sillä perustella hän väittää, että Suomessa vallitsee erilaisuuden, myös vanhuuden kammo, jota hän ei ole tavannut muualla. Parjattu Yhdysvallatkin on kohentanut määrätietoisesti vanhustenhoitoa, sitä on tutkittu, siihen on panostettu. Sen sijaan että Suomessa epäkohtiin olisi rivakasti tartuttu, kysymys on lakaistu maton alle. Pois silmistä, pois sydämestä.
Valoa Kivelä näkee siellä, missä on tosissaan lähdetty muuttamaan asioita. Muutos vaatii henkilökunnan koulutusta ja asennemuutosta. Pienissä yksiköissä eri puolilla Suomea on otettu monta askelta eteenpäin. Hän kertoi meille eräästä pienestä vanhainkodista, jonka 15 asukkaasta kaikilla oli käytössä unilääkkeet kaikkine seuraamuksineen. Kun henkilökunta järjesti heille tekemistä ja virikettä, vain kaksi tarvitsi enää unilääkettä öisin. Aktiivisuus ja virkeä mieli päivällä ramaisivat illalla, ja niin unikin maittoi.
Henkilökunta tunsi tekevänsä mielekästä, kiinnostavaa työtä, jonka hedelmät olivat kaikkien nähtävissä. Se esti heitä vaipumasta kyynisyyteen ja kovuuteen, tyypillisiin loppuunpalamisen oireisiin.
Olimme kutsuneet professori Kivelän vieraaksemme, koska tiesimme, että hänellä on pitkä kokemus vanhuksista lääkärinä ja tutkijana. Hän on rohkea inhimillisen vanhuuden puolustaja, joka muutama päivä ET:ssä käynnin jälkeen esiintyi lehdissä, radiossa ja teeveessä. Keskustelu oli kimmahtanut ET:n kolumnistin Kaari Utrion provokaatioksi tarkoitetusta heitosta, että vanhojen kärsimykset voisi lopettaa kuolipillerillä. Utrio ei tietenkään tarkoittanut tätä kirjaimellisesti, mutta keskustelu leimahti, ja se oli hänen tarkoituksensakin.
ET kantaa kortensa kekoon ja tulee käsittelemään hyviä esimerkkejä pitkin tätä ja tulevaa vuotta. Lukijoissamme on iäkkäitä ihmisiä mutta myös heidän lapsiaan, joilla on vanhoja enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa vanhempiensa hyvinvointiin. Meidän on vaadittava parempaa, vanhojen mutta myös omasta puolestamme.
Lyhyesti sanottuna, tärkein ja kiinnostavin.
Todella pelottaa oma vanheneminen. Olen neuvoton tämän asian edessä. Ei ole ideoita. Päivä kerrallaan mennään ja toivotaan parasta. Siis toivon naivisti, että saisin sitten aikanaan nukkua rauhallisesti ja hiljaa pois - keinutuolissa ilman varsinaista kovin pahaa raihnavaihetta. Että Luoja olisi niin armollinen meikäläiselle ...
tämä vanhusasia on oiva esimerkki siitä, että asia, josta kaikki ovat yhtä mieltä ei liikahda minnekään. Tarvitaan asiaa painostavat ja jonkinlainen oppositio jolloin asia ehkä lähtee liikkeelle. Nyt kaikki hyssyttelevät eikä kukaan TEE mitään. Sangtioita pitäisi määrätä.
Maija Toppilan blogi "Hitlerin Ajasta" oli ajatuksia herättävä. Sirkka-Liisa Kivelä on paneutunut varmasti kaikesta sydämmestään vanhusten asioihin ja professorina tietää käytännön vaikeudet ja erilaiset ongelmat mitä heillä on. Vanhusten lääkityksessä on paljon toivomisen varaa ja varsinkin niiden tarkastamisessa ja sopivuudessa. Esim. omaishoitajat eivät ole läheskään kaikki saaneet hoitoalan koulutusta eikä heiltä voida edellyttää lääkkeiden sopivuuden tietämystä. Muuten on näitä raatilaisten mielipiteitä ollut mukava lukea, kaikkiin ei toki voi aivan yhtyä, mutta erilaisista lähtökohdistahan me niitä kirjoitammekin.
Luen mielelläni sellaisia blogeja jotka ovat ajankohtaisia niin maaseudulla kuin kaupungissakin. Kulttuuri puolellakin ei teatteri arvostelut ole kovin kiinnostavia syrjäseudulla asuvalle joka ei voi teatteriin ehkä päästäkään. Elämän eri alueilta, niin ilon kuin surunkin voi olla koskettavia kertomuksia. Eräs kirjoittaja oli kysynyt suruun valmistautumisesta ja toivon että joka työssään sitä nähnyt voisi lähettää lohduttavan blogin.
Kiitos Ullamaija, tärkeästä kommentista. Sanot että toiveesi on naiivi, mutta elämäan luottaminen vaatii pientä sinisilmäisyyttä. Olisiko kuitenkin niin, että jotta vanhustenhoito ja elämän viime hetkien arvokkuus saataisiin kuntoon, meidän on "pelättävä pahinta" ja raivattava tieltä ne uhkakuvat, laiminlyönnit ja heittellejätöt. Sitten ei tarvitsisi olla naiivi vaan tietäisi, että toiset kantavat vastuunsa, kun itse ei enää pysty.
Vanhusten hoitaminen koskettaa lähes jokaista. Monella on myös omakohtaisia kokemuksia asiasta. Hoidon laadusta mielipiteet ovat yllättävän saman suuntaisia.Puutteista ja huonosta hoidosta en kuitenkaan syytä varsinaista hoitoa suorittavaa henkilökuntaa. He haluaisivat tehdä työnsä hyvin, mutta siihen ei ola aikaa.Jos hoitajaa kohden on esim. 10 syötettävää vanhusta, ei yhtä henkilöä varten ole monta minuuttia käytettävissä. Kuitenkin monella vanhuksella syönti käy hitaasti, että esim. 15 minuutin aika ei olisi paljon vanhusta kohti.Henkilökuntaa tarvittaisiin paljon lisää ja sen määrän arviointi pitäisi olla jokaisen hoitolaitoksen itse päätettävissä. Vanhusten hoito voisi olla kaikkien tuloslaskelmien ulkopuolella. Näin omista kokemuksistaan nimim. "Tuulastaja"
Järkyttävä vanhustenhoitomme kuvastaa aikamme arvoja. Vain nuori ja tuottava on kaunis ja hyväksyttävä. Itsekeskeisyys ja alati kasvavat tuottovaatimukset vievät inhimmillisyydeltä pohjan. Valitettavasti luusereita on kaikissa ikäryhmissä. Meillä on sentään ollut hyvä elämä. Vanhustenhuollon inhimillistämisessä avainasemassa olemme nimenamaan me vielä vireät, omatoimiset eläkeläiset. Meitä vanhustenhoito kiinnostaa erityisesti, koska jos pysymme hengissä, pääsemme tai joudumme siitä lähitulevaisuudessa "nauttimaan". Meitä on paljon ja lisää tulee koko ajan. Nyt asia tapetille ja kaikki kynnelle kykenevät mukaan.
Hyvä Britta Munsterhjelm
Kiitos viestistä, joka herättää kysymyksen: Mikä on oikea tapa panna asia tapetille? Se on nyt siellä ainakin lehtiä ja muita tiedotusvälineitä ajatellen. Onko eduskuntavaalit se hetki, jolloin poliitikot eli asiasta päättävät on pantava ihmiset vastaamaan oikeista arvoistaan ja tulevasta politiikasta? Vai pitäisikö meidän jo nyt vaatia tiliä edellisten vaalien lupauksista?
Olen nähnyt oman vanhempani hoitoa laitoksessa noin viisitoista vuotta.
Silloin se oli pääasiassa tokkuroista kulkemista sisätiloissa. Siis paljon lääkkeitä. Myös sitomista käytettiin. Ulkoilua ei oikeastaan lainkaan.Olihan se aika kamalaa. Sieltä sitten vain hautaan.Kysymys itselleni jälkikäteen kuului. Miksi annoin noin tapahtua? Onneksi sekin laitos on suljettu. Kunta vain päivitteli.Menipä paljon tuloja pois.
Päättäjät vain aina vaihtuvat. Mitään ei oikeastaan tapahdu. LAKI vanhusten huollosta ja sen valvonta on yksi asia. Se ei kuitenkaan ole ainut autuaaksitekevä.