Pesin ikkunoita. Poika tuli käväisemään.

– Joko teillä on pesty ikkunat, kysäisin.

Ei ollut, kun oli ollut kaikkea muuta tekemistä. Kivempaa, tulkitsin heti.

– No, te olettekin tuollaisia heinäsirkkoja ja me isän kanssa muurahaisia, vastasin.

Poika kuittasi saman tien: – Olen mieluummin heinäsirkka. Kuka niitä ikkunoita katselee?

Joka sukupolvella on omat velvoitteensa ja omat vuorensa ylitettäviksi. Siksi ei kannata takertua lillukanvarsiin, kuten nyt vaikka pesemättömiin ikkunoihin. Eri sukupolvien luontevaa yhteyttä ja siitä versovaa vastuuta toisistaan ei syyskesän kuuma keskustelu vanhuspalvelulaista ole sivunnut. Pääosan on vienyt kiistely laitospalvelun kustannuksista.

Vielä jokunen vuosikymmenen sitten edellisten sukupolvien hoito kuului omaisille, käytännössä kiltille tyttärelle tai nöyrälle miniälle. Nyky-yhteiskunnassa vanhustenhoito on ulkoistettu. Maanantaina käy ruokapalvelu, tiistaina seurakunnan mukava vapaaehtoistyöntekijä ja torstaina siivousapu. Omat lapset käyvät, kunhan kiireiltään ehtivät.

Lapset eivät ole velkaa vanhemmilleen, ja on varmasti niitä, joilla on oikeasti hyvä syy olla pitämättä yhteyttä vanhempiinsa. Silti en jaksa olla ihmettelemättä,miten niin moni on kokonaan ulkoistanut omien vanhempiensa hoidon. Kiire, ymmärräthän. No en ymmärrä. Aika usein kiire on itsekkyyden naamio.

Suomessa on miljoona yli 65-vuotiasta ja 20 vuoden kuluttua puolitoista miljoonaa. Valtaosa vanhemmista ihmisistä asuu ja haluaakin asua kotona. Se on sekä taloudellinen että sosiaalinen etu. Tämän mahdollistamiseen on nyt panostettava.

Kiihkeä keskustelu vanhuspalvelulaista ja riittävästä hoitajamäärästä on silti ollut paikallaan. Mutta mikään mitoitus maailmassa ei takaa hyvää tai huonoa hoitoa. Myös asenteissa – hoitajien, omaisten, hoidettavien – olisi korjattavaa.

Sukulaismummoni oli vuosia laitoshoidossa. Hänelle päivän paras hetki oli hoitajien kahvitunti. Mummo odotti, kunnes hoitajilla oli kahvit kupeissa, ja painoi sen jälkeen huoneessaan hälytysnappia. Jonkun oli jätettävä kahvi jäähtymään ja tultava hätiin.

– Miksi teet noin, kysyin monesti.

– Siksi että minäkin haluan kahviseuraa, mummo vastasi.

Pippurinen mummo kertoi omalla karulla tavallaan hoitolaitoksen arjesta, yksinäisyydestä.

Kuulaita syyspäiviä!

Kommentit (0)

Seuraa 

Tympii, tökkii, pännii, ärsyttää! Onko ajassa, yhteiskunnassa, perheessä, mediassa, hallituksessa, anopissa, miniässä tai supermarketin sähköovissa epäkohtia, joista haluat nostaa äläkän? Anna tulla! Puhekuplia on paikka hyville puheenaiheille ja herätteleville mielipiteille.

Lähetä meille mielipiteesi. Valitsemme ja julkaisemme mielipiteitä journalistisin perustein.

Teemat

Blogiarkisto