Tunnustuksellista tekstiä

Päivää, sanoo pikkunoita ja ojentaa kreppipaperilla koristellun oksan.  

– Sano sä se, neuvoo vanhempi noita nuorempaansa.  

– Ei kun sinä, tirskuu nuorempi.

Lopulta vanhempi ymmärtää velvollisuutensa ja kakistaa ulos tutun lorun.Virpomisen ihana perinne odottaa taas meitä kaikkia naapurintätejä ja -setiä ensi sunnuntaina.

Virpominen tulee meille ortodoksisesta, itäsuomalaisesta perinteestä. Trullit ja noidat taas ovat länsisuomalaista perua.   Nämä kaksi perinnettä ovat yhdistyneet pää­siäisen käynnistäväksi juhlaksi.

Mutta mitä! Eikö kukaan ole ymmärtänyt loukkaantua tästä? Näin törkeästä yhdistämisestä. Entä kumman kannattaisi olla loukkaantuneempia, itä- vai länsisuomalaisten? Onneksi kummatkaan eivät ole.

Asia nousi mieleeni, kun kevään valo toi esiin jo moneen kertaan kuopatun riidan Suvivirrestä. Pari viikkoa sitten apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen nimittäin esitti, ettei kouluissa pitäisi järjestää lainkaan uskonnollisia tilaisuuksia, ei kevät- eikä joulujuhlia.

Minun tajuntaani riitely Suvivirrestä ei mahdu. Minulle Suvivirsi edustaa kevättä ja muistoja. Näen itseni vieläkin Meilahden ala-asteen juhla­salissa muiden äitien ja isien kanssa laulamassa sydämen kyllyydestä kaunista suvivirttä : ”Nyt siunaustaan suopi, taas lämpö auringon,  sen luonnon uudeks´ luopi, sen kutsuu elohon.”  

Minulle Suvivirsi on juuri tätä: kutsu eloon  pitkän talven jälkeen. Täytyy rakastaa itseään, jotta voi rakastaa muita. Täytyy kunnioittaa omia perinteitään, jotta voi kunnioittaa muiden perinteitä.

Uskonnon avulla on kautta historian syrjäytetty ja peloteltu ihmisiä. En osaa ajatella Suvivirren kuuluvan tähän alistamisen perinteeseen. Minulle virsi on suomalaisen juhlaperinteen vaalimista.

Me kaikki haluamme kuulua johonkin itseämme suurempaan, sukuun, perheeseen, koulu­yhteisöön. Yhteisön tavat luovat turvaa ja antavat elämälle jatkuvuuden tunteen. 

Virvon varvoin, tuoreeks terveeksi, tulevaksi vuodeksi, lehti sulle, ilo mulle.   Hyvää pääsiäistä!