Vaatteet on mun aatteet

klo 13:44 | 18.3.2014

Voi että rakastin sitä mekkoa. Se oli tummanruskea, siinä oli ihanat napit kaulasta helmaan, ja helma, huh, miten lyhyt se oli. Mikä

harmi, ettei minulla ole siitä yhtään kuvaa!

Erityistä mekossa oli se, että olin saanut sen 14-vuotislahjaksi äidiltä. Vielä erityisempi se oli siksi, että yksi sen napeista oli kukka. Eikä mikä tahansa kukka vaan Mary Quant -kukka. Mekko oli tuliainen Englannista, suoraan silloisesta muodin mekasta Carnaby Streetiltä, ja minimuodin papittaren omaa tuotantoa. Lue jutustamme (ET 6/14, s. 32), miten minimuoti villitsi meidät kaikki.

Vaatteet on mun aatteet, lauloi Maukka Perusjätkä. Ja niinhän se on, pukeutumisella ilmennämme itseämme. Samalla kerromme muille, mihin porukkaan kuulumme ja mitä kannatamme. Joskus viestin vei perille palestiinalaishuivi, nyt se voi persoonalliset tennarit

ja pipo, ja huomenna taas jotain muuta.

Muoti on paitsi viestejä myös muistoja. Kastemekko, rippipuku, hääpuku, äitiysmekko... Kaikki kertovat elämän suurista hetkistä. Erityisen hauskaa on nauraa omille, vuosien takaisille karmeille luomuksille. Ne järkyttävät lahkeista ylileveät samettihousut ja siivousmoppia muistuttavat hiukset!

Jos sinulla on tytär, olet tuskin voinut välttyä vaihtamasta jalkaa hikisenä ja väsyneenä sovituskopin ulkopuolella sillä aikaa, kun neiti yrittää löytää jotain päällepantavaa. Tämä on äitien yleismaailmallinen kohtalo. Lähdetääs jo! Jälkeenpäin noitakin hetkiä muistelee kaiholla.

Entä kuka muistaa hiihtokortin? Minä ainakin. Sellainen lyötiin kaupunkilaiskoulussakin kouraan heti kun lumesta oli ensihäivähdys. Hiihtoloman jälkeen kortit kerättiin pois. Liioittelin korttiin kilometrejä niin paljon kuin kehtasin.

Tässä lehdessä on juttu umpihankihiihdosta (s. 22). Metsäsukset jalkaan, rinkka selkään ja metsään. Nämä hiihtäjät eivät tarvitse hiihtokortteja eivätkä keksittyjä kilometrejä. Suomalaisen sielua ravitsee kummasti itsensä ylittäminen.

Tässä numerossa puhumme myös puutarhanhoidosta (s. 56). Aikainen kevät saa sormet syyhyämään. Kohta kohta taas on kylvön aika.

Kokeilisiko jotain uutta...

Valoisia päiviä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Puhekuplia

Annas kun minä näytän

klo 12:09 | 4.3.2014

”Jos omistat kaksi kaunista vaatetta, käytä niistä kauniimpaa. Jos sinulla on kaksi leipää, syö aina tuoreempi”, neuvoi kovia kokenut nainen minua kauan sitten. Neuvojen opetus oli: elämä on liian lyhyt säästettäväksi. Elä niin täydesti kuin voit ja koeta tehdä elämästäsi paras mahdollinen.

Neuvot tulivat mieleeni, kun mieslukija valitteli minulle vaimonsa päällepäsmärin asennetta. Mies jakaisi mielellään kotityöt, mutta vaimo ei anna, hän haluaa tehdä kaiken itse. Sen kerran kun mies onnistuu tarttumaan johonkin työhön, vaimo tulee väliin ja näyttää, miten homma pitäisi hoitaa. Annas kun minä, ei se noin mene... Ei ihme, että mies tuntee itsensä syrjäytetyksi.

Nuorena taistellaan kotitöistä tasa-arvon nimissä, vanhempana kotitöihin takerrutaan joskus tekemisen tarpeen takia. Itsensä turhaksi tuntemisen tunnetta on usein vaikea välttää, kun palkkatyö on ohi. Näin kotitöistä voi tulla eläkepäivinä pätemisen tanner. Kotityöt ovat kuitenkin vain veruke. Kun niistä riidellään, riidellään jostain muusta: vallasta, selvittämättömistä asioista, toisen raivostuttavista tavoista. En tiedä, miten suurta kutsumusta miehet tuntevat mökin ulkohuussin tyhjennykseen tai vesikourujen putsaamiseen. Aika monessa huushollissa ne kuitenkin tekee luontevasti mies, nainen tekee sitten jotain muuta.

Väljyyttä, hyvät ihmiset, väljyyttä elämään. Jos on pätevä, ei tarvitse päteä, vaan voi antaa toisellekin tilaa. Tästä on hyvät ihmissuhteet rakennettu.

Ruotsi on kansainvälisten mittareiden mukaan maailman tasa-arvoisin maa. Monille ruotsalaisille nykytilanne ei kuitenkaan riitä. Aktivistit haluavat hävittää perinteiset sukupuoliroolit ja muuttaa samalla puhetapaa. Siksi perinteiset han (mies) ja hon (nainen) ovat saaneet rinnalleen kolmannen pronominin. Joissain päiväkodeissa ja kouluissa ei lapsia enää kutsuta sukupuolen mukaan vaan sukupuolineutraalisti pronominilla hen. Vaikea sanoa, onko tässä ratkaisu täydelliseen tasa-arvoon. Mieleen nousee viisaan vanhan naisen oppi: Älä käytä aikaasi turhaan vääntämiseen. Oikeitakin ongelmia tulee.

Valoisaa maaliskuuta!

Kommentit (0)

Puhekuplia

Hei sinä mummo siellä!

klo 12:35 | 11.2.2014

Hei mummot, onks toi tuoli vapaa? Istun kahden naisen kanssa kahvilassa, eikä naapuripöydästä huudettu kysymys ensin tavoita meitä. Kun nuori mies toistaa kysymyksen, havahdumme. Meillekö tuo puhuu?

– Joo, on se vapaa, ota vaan, vastaamme jo aavistuksen tuohtuneina.

Ai siis mummot! Mekö? Pyörittelemme silmiämme. Kukaan meistä ei vielä ole isoäiti. Mummo-sana herättää minussa lämpimän ja turvallisen muiston omista mummoistani. Mutta kun vieras ihminen käyttää sitä, kuulen viestissä halveksuvan kaiun. Hei, sinä mummukka siellä, annapa tilaa minulle, jolla on vielä elämä edessä.

Vaan eipä silti, osaavat ne vanhemmatkin. Jokainen meistä tuntee kaupan jonossa kiilaavan vanhemman rouvan tai lapsille töykeästi puhuvan vanhuksen. Kaikkein surullisinta on kuunnella katkeroitunutta vanhusta. Häntä, jonka elämä tuntuu jättäneen yksin ja pulaan. Silloin toivoisi, että vuodet olisivat tuoneet hänelle muutakin kuin ikää.

En halua uskoa sukupolvien väliseen kuiluun. Minusta välillä on oja. Ja niin pitääkin olla. Olisi outoa, jos nuoremmat sukupolvet eläisivät ja ajattelisivat samoin kuin vanhempansa. Maailma ei mene sillä pelillä eteenpäin.

Entä koska ihminen on teitittelyiässä? Moni loukkaantuu teitittelystä, koska kokee teitittelijän pitävän häntä jo ikäloppuna. Jos taas nuorempi sinuttelee vanhempaansa, herää pienessä mielessä ajatus, ettei klopilla ole vähäisintäkään kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Teet siis niin tai näin, niin pieleen menee.

Parasta olisi opetella suhtautumaan itseensä väljästi, on nuori tai vanha. Ei kannata olla niin nokonnuuka omasta itsestään. Vain tällä asenteella pääsee hyppäämään sukupolvien välisen ojan yli. Sillä oja on kovin syvä, jos sitä ei lapioi pienemmäksi.

Hyvää talvea!

Kommentit (4)

Suoma räsänen

1/4 |

klo 18:18 | 21.2.2014

Minun äiti oli niin mahtava ,ettei häntä saanut sinutella . 8v piti mennä lehmiä lypsämään . Oli pitkä koulumatka ,enkä olisi jaksanut nousta aikaisin navettaan . Lehmät piti hoitaa ja lypsää ennen kouluun menoa ,ja koulusta tultua sama homma .Kun täytin 15 ,niin lähdin pois kotoa .Sain työpaikan hesasta ,ja olin ikionnellinen ,kun pääsin pois orjan hommasta .Minulla oli jo perhe ja menimme kotona käymään . Poikani olisi halunnut mennä ulos . Äitini ,poikani mummo sanoi ,ettei saa tehdä hänen pihalleen rumia jälkiä .poikani oli 4v .Sen jälkeen emme käyneet rumia ,eikä kauniita jälkiä hänen pihalleen tekemässä . Tällaisia muistoja tulee meidän lapsuusajoista .Ei ollut mummosta pojalleni MUMMOA ..

Saksatar

2/4 |

klo 0:06 | 14.3.2014

Entä koska ihminen on teitittelyiässä? Vastaus: täytettyään 16vuotta. Näin Saksassa, jossa käytöstavat osataan.

3/4 |

klo 11:28 | 17.5.2014

Minusta on aivan ihanaa kun joskus mennessäni johonkin kauppaan niin nuorimies aukaisee oven, kuinka mielelläni kiitän hymyillen, on se niin kiva tunne.

Olin ostamassa jotain elektroniikka tuotetta(oisko ollut tulostin) ja ero kohtelussa kahden miespuolisen myyjän taholta oli suuri. Ensimmäisesä liikkeessä oli suurinpiirtein ikäiseni mies (noin 55) ja hän oli aika ynseä ja ei oikein suostunut esitelemään eikä kertomaan tuotteesta mitään, kun sanoin etten ymmärrä miten se toimii yms. Tuli tunne että hän piti minua tyhmänä. Mutta seuraavassa liikkeessä oli nuori miesmyyjä joka oli suurinpiirtein poikani ikäinen ja kylläpä osasi neuvoa ja ohjata kun kyselin, ja oli niin ystävällinen. Minulle tulikin tunne että olisin ollut poikani seurassa, kait hänkin muisti oman äitinsä, tai mummonsa varmaan. Arvatkaa kummasta kaupasta tulostimen ostin?

Vierailija

4/4 |

klo 10:09 | 1.8.2014

Itse olen ollut "mummo"omasta vapaasta tahdostani jo nelikymppisenä. Omia lapsenlapsia sain vasta ollessani parikymmentä vuotta vanhempi. Meillä on iso maalaistalon pihapiiri ja joka kesä täällä viipotti vähintään kuusi jalkaparia. Pihamme ei koskaan ole ollut mikään sliipattu, vaan istutukset ovat omissa ryhmissään ja tilaa on vapaana runsaati. Otin yhteyttä joihinkin järjestöihin, joiden kautta saimme kotiimmee kaupunkilaislapsia. Navetan eläimet ja koiramme sekä kissat olivat heille suuri ilon aihe. Tietysti myös uimaranta ihan lähellä teki kotipiirimme kiehtovaksi. Minusta oli mukavaa kokata isolle joukolle nälkäisiä pikkuihmisiä. Ihan tavalliset kotiruuat upposivat tyytyväisiin suihin. Nykyisin omat lapsenlapsemme ja heidän serkkunsa viipottavat mummolan pihassa samaten kuin "lainalapset" aikoinaan. On hienoa olla mummo, iloitsen tästä "arvonimestä".

Puhekuplia

Mitä väliä

klo 5:24 | 28.1.2014

Terveiset Belgiasta! Istun torikahvilassa, jonka viereisessä kojussa myydään turkkilaisia pitsoja

Terveiset Belgiasta! Istun torikahvilassa, jonka viereisessä kojussa myydään turkkilaisia pitsoja, seuraavassa kahvia ja kolmannessa aitoa samppanjaa ja ostereita. Asiakkaat istuvat sikin sokin – kukaan ei tule valittamaan vaikka istahtaisit sellaisen kojun eteen, josta et sitten ostakaan mitään. Ei istuinpaikoilla ole väliä, yhdessä olemisella on.

Yhtäkkiä ilman leikkaa kova kiroilu. Naapuripöydässä komennetaan lapsia. Vaan ei kauaa.

– Hei, haloo, mieti vähän miten puhut! Aikuinen ihminen! Että kehtaat! Kaikki tuntuvat olevan tuohduksissaan. Joka puolelta satelee ohjeita. Kiroilija vaikenee. Käytöksellä on väliä.

Ei kyllä tapahtuisi meillä, ajattelen. Meillä kaikki istuvat ensinnäkin prikulleen siinä, missä kahvilanpitäjä määrää. Säännöillä on väliä. Ja jos naapurissa kiroillaan ja komennellaan lapsia, niin ei kai siihen nyt hullukaan puutu. Ei väliä.

On se kyllä kummaa. Meillä maailman luonnollisin asia, toisistaan välittäminen, on jo yhteiskunnallinen ongelma. Vähän väliä saa joku kansankunnan kaapin päällä istuva kehottaa kansalaisia välittämään toisistaan. Viimeksi tämän teki tasavallan presidentti Sauli Niinistö uudenvuodenpuheessaan. Aiemmin pääministeri Jyrki Katainen on ajanut kansanliikettä välittämisen puolesta.

– Kyllä meillä kaikilla on se hetki aikaa, naapurina, tuttavana tai muuten vain, että kysäistään, mitä sinulle kuuluu, voinko jotenkin auttaa, uskoi Niinistö puheessaan.

Meillä välitetään yksityisyydestä. Kylässä ei käydä, ei ainakaan yllättäen. Me kyläilemme Facebookissa. Siellä on niin vaivatonta tarkistaa, mitä tutut ja tuntemattomat ovat taas tänään saaneet aikaan. No, jotain sekin.

Onneksi on yksi paikka, jossa välitetään. Nimittäin koirapuisto. Meillä on viime aikoina ollut lainakoira, ja voi että on tuttavapiiri yhtäkkiä kasvanut. Koiranomistajat tervehtivät toisiaan, kyselevät, juttelevat. Välittävät. Entäpä jos lihattoman, tipattoman, autottoman, ties minkä kieltäytymiskuukauden sijaan aloittaisimme joukolla välittämiskuukauden. Koiran kanssa tai ilman.

Valoisaa helmikuuta!