Runo, joka koskettaa minua

klo 11:31 | 7.1.2011

Suomenruotsalaisen ja pohjalaisen Gösta Ågrenin runot ovat koskettaneet minua aina

ISOÄITI

Varhain elämässään hänestä tuli

ikivanha, kertojatar.

Hän synnytti lapsia ja hoivasi

kuolevia, lahjoitti heidät hellästi kuolemalle. Hänelle se kaikki oli

samaa työtä. Hän tiesi,

että kukaan ei voi antaa anteeksi

sitä väkivaltaa, jota sanotaan syntymäksi.

Hellästi hän kosketti lapsia

heidän nimillään. Hän kertoi

arvoituksellisia, suojelevia satuja

tuvan pimeydessä, yön linnan

kellarissa. Niiin hän opetti heille sovituksen,

ja he jättivät hänet

ja katosivat tulevaisuuden

siintävään ihmisjoukkoon,

matkalle muistojensa luo.

Suomenruotsalaisen ja pohjalaisen Gösta Ågrenin runot ovat koskettaneet minua aina suoruudellaan ja elämänläheisyydellään. Tässä runossa arkaainen, ikivanha maalaisympäristö ja nykyajan ihmisen etsintä ja elämäntuska - kyllä, se tuska on läsnä - keskustelevat.

Runoilija manaa voimaa esi-isiltä ja äideiltä. He ovat taustalla ja vakaita kuin toteemit. Tämä runo on Caj Westerbergin suomentamasta kokoelmasta Tääl, ruotsiksi Gär vuodelta 1988 (WSOY). Se sai Finlandia-palkinnon seuraavana vuonna.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Puhekuplia

Nyt on Runon vuosi

klo 16:47 | 29.12.2010

Miksi aikuiset pidättävät liikutustaan? On keskiyö ja

Miksi aikuiset pidättävät liikutustaan? On keskiyö ja odotan, että uudenvuoden ilotulitus alkaisi ja näkisin taas sen hienon värin, violetin. Myös äiti ja aikuinen isosiskoni katsovat ikkunasta. Samalla he kuuntelevat, kun radiossa luetaan uudenvuoden perinteistä runoa, Eino Leinon Hymyilevää Apolloa:

Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk’ ei aina esille loista.

Miten mukavasti lauseet keinuvat ja riimit rimmaavat! Herkistyneet aikuiset muistelevat rakkaitaan. Runot imevät omaan maailmaansa, tunteiden tihentymiin. Niiden kirjoittaminen ja lukeminen tuottavat suurta tyydytystä.

Ei siis ihme, että ET:n runopalstalle tulee yhä uusia tekstejä. Runosivuistamme on kasvanut vuosien mittaan kenties Suomen suurin harrastajarunoilijoiden esiintymispaikka. Myös nettisivuillemme voi tallettaa omia suosikkeja ja itse sommiteltuja säkeitä.

Vuosi 2011 on ET:n Runon vuosi. Siihen johdattaa tämän lehden välissä oleva runokalenteri, jossa on lukijoittemme kirjoittamia talvisia säkeitä. Runoilija ja maalaistalon emäntä Eeva Heilala puolestaan kertoo sivulla 45, miten vaikea oli nousta erilaisena esille. Runoilijaa ei aina ole ihailtu vaan kummeksittukin:

Ajan villissä menossa

heidän yksinkertaisuuttaan pilkataan,

vain illan viiletessä heidän turvaansa jonotetaan.

Tähän kuin vastauksena nousevat Hymyilevästä

Apollosta säkeet:

Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,

niin ette niin kovat oisi!

Miks emme me kaikki yhtyä vois?

Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.

Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!

Niin suuri, suuri on maa.

Kommentit (0)

Puhekuplia

Vanhat hyvät ajat

klo 13:04 | 9.12.2010

Aikuisten joulu on parhaimmillaan leppoisaa pitkien pyhien viettämistä

Aikuisten joulu on parhaimmillaan leppoisaa pitkien pyhien viettämistä – tämähän jo osataan. Ostipa jouluruoat marketista tai tekipä ne itse, kovin vaikeaa tai työlästä joulun valmistaminen ei ole, mitä nyt punajuurien keittäminen vähän kestää.

Sitten hetkittäin nousee se sama ikävä, joka kalvaa murrosikää lähestyvää koululaista, kun mikään ei enää ole niin kuin ennen. Joulupukkia ei olekaan, vaan kaikki lahjat pitää ostaa itse. Kinkku katsoo syyttävänä. Minne oikea joulu meni?

Jos ihmismieli on kuin sipuli ja sen syvimmässä ytimessä on kaikki koettu, kaikki tunnelmat, niin täytyyhän siellä olla myös aito joulu. Eikä siihen tarvita paljon.

Pikkutyttönä aaton kohokohtia oli Lastenradio ja Noita Nokinenän joulupuuhat. Nuuhkin kuusentuoksua, särjin pähkinöitä ja vaivuin satumaailmaan. Aikuisiällä radio on yhä mukana joulunvietossani. Nyt kuuntelemme joulurauhan julistuksen, samalla kun syömme riisipuuroa. Ehkä sieltä myöhemmin kuuluu Vexi Salmen sanoittama Sydämeeni joulun teen, jonka syntyhetkistä tekijä itse kertoo ET-lehdessä 20 sivulla 14.

Tunnustan vahvan taipumukseni romantisoida mennyttä ja huokailla nykymenoa. Tästä harhasta minut vastikään ravisti juuri eläkkeelle jäänyt ystäväni. Hän kertoi olleensa parissa ikäihmisten tilaisuudessa, jossa koko ajan valitettiin, miten mikään ei ole niin kuin ennen. Ei ennen oltu näin turhamaisia. Ei ennen joulukuusta tuotu sisään jo itsenäisyyspäivänä.

Herkästi tulistuvana ihmisenä ystäväni sanoi hyppäävänsä silmille, jos joku vielä kerrankin sanoo ”ei ennen”.

– No ei ollut, ei ollut, ei ennen ollut. Onneksi on NYT, hän huusi korvaani.

Totta, juuri nyt vuonna 2010 on ihana elää ja viettää joulua, sillä se ei palaa koskaan. Tästäkin joulusta tulee aikanaan se vanhan hyvän ajan joulu, jota herkistellen muistetaan.

Minua ilahduttavat juuri nyt:

Hyasintin tuoksua ei voita mikään. Joulukirje on sykähdyttävä lahja, varsinkin, jos kuoren sulkee aidolla sinettilakalla. Mikä hieno tuoksu siinäkin!

Kommentit (0)

Puhekuplia

Valon puolesta

klo 1:42 | 24.11.2010

Olethan nähnyt avaruuskuvan planeetta Maasta yöaikaan?

Olethan nähnyt avaruuskuvan planeetta Maasta yöaikaan? Mustaa palloa täplittävät pienet kirkkaat pisteet. Keski-Eurooppa on yhtä valomerta, sillä kaupungit ovat vieri vieressä. Kun katseen siirtää Pohjois-Eurooppaan, valoja näkyy enää harvakseltaan. Suomesta suurin osa on mustaa, mitä nyt himmeää valoa tuikkii suurimpien kaupunkien kohdalla.

Tosin me suomalaiset tiedämme paremmin: kyllä täällä pimeässäkin asutaan. Valo vain ei yllä Maata kuvaavaan Rosetta-luotaimeen saakka.

Mikäpä olisi elellä näillä pimeillä syrjäkylillä, turvassa maailman pahuudelta kuin Aleksis Kiven oravainen, jos palvelu pelaisi. Kehitys kulkee kuitenkin toiseen suuntaan. Kaupat, terveysasemat, työt ja perheet keskittyvät yhä isompiin taajamiin. Niiden valoihin on siis myös useimpien meistä siirryttävä.

Sivulta 20 alkaa reportaasimme kauppa-autosta, joka kiertelee päivän maaseutua eteläisessä Hämeessä, ei tosin niin hirveän syrjäisessä kolkassa, mutta kuitenkin. Jos parikymmentä vuotta sitten Suomessa oli toistatuhatta kauppa-autoa, nyt niitä on enää kolmisenkymmentä. Asiakkaista osa on autottomia ikäihmisiä, osa haluaa välttää turhaa ajelua marketteihin. Jokunen varmaan suosii kauppa-autoa kannatuksen vuoksi. Jutustamme käy ilmi, ettei kauppa-auton saapuminen ei ole vain ostoshetki, vaan tärkeä sosiaalinen tapahtuma. Kuljettaja-kassa-Pirjo on tuttu ihminen, joka tietää asiakkaiden tarpeet.

Mutta se pimeys. Marraskuun synkkyyttä ratin takaa katsovaa kauhistuttavat ne, joilla ei ole heijastinta, sitä pientä valoa. Jos takkiin ei ole ommeltu kiinteää heijastinnauhaa, riittävän suuri heiluvainen vain olkavarteen ja menoksi. Vielä parempi on kirkas turvaliivi. Se suorastaan huutaa: Hei, Suomi on asuttu tässäkin kohtaa! Minä olen täällä!

Vanhassa aapisessa oli loru: Marraskuussa musta maa valkolunta vartoaa.

Sitä ennen, tuikitaan yhdessä.