Mikä mainio teksti vuodelta 1915, Eino Leinon kokoelmasta Elämän koreus. Tunnetko tällaista Leinoa, humoristista kertojaa!

Mikä mainio teksti vuodelta 1915, Eino Leinon kokoelmasta Elämän koreus. Tunnetko tällaista Leinoa, humoristista kertojaa!

Kalamiehet

(Hämäläinen idylli)

Ruuhessansa liki kaislarantaa

istuu korpraali ja everisti,

vanhat kumpikin ja kuulunehet

kerran suomalaiseen ruotuväkeen;

kummankin jo harmennut on hapsi,

kummaltai jo paras miehuus mennyt,

mutta viel' on tuima silmän tuli,

huulten viiva vinha kummallakin,

jos ei onkeen iske ahven, koska

toinen kalan venheeseen jo veti.

Näin he istuneet on kaiket kesät;

everisti kaupungissa asuu,

mutta joka suvi sieltä saapuu

huvilaansa, päähän Huhtaniemen,

kalastamaan vellamoisten karjaa;

korpraali on kotimiesnä talvet.

Kalastetaan karit järven kaikki,

joka lahden soppi soudetahan,

riidellähän riipan laskennasta,

kummalle se purren puolle pannaan;

toisen onkea jos nyppäisevi,

toinen ehdottaa jo ensi paikkaa,

siihen taas ei suostu toinen; sentään

jousta liiaksi ei jännitetä,

ettei rikkuis kalarauha kaunis.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta saunarantaan saavuttaissa

saalis tuiki tyysti punnitahan,

tirkistetään, tarkistetaan, viedään

kirjaan, jota everisti pitää -

koko saalis ynnä suurin kala;

kumpainenkin hyvin muistaa, kuka

sen on saanut, mutta vait on toinen

kateudesta, ylpeydestä toinen;

vihdoin tuutingin on tunti pyhä.

Everisti kuistillansa istuu,

pitkää piippuansa polttelevi,

katselevi kaukometsän rantaa,

maistaa maljastansa silloin tällöin;

korpraalipa kyökin akkunassa

avoimessa haikujansa vetää,

samoin katselevi kaukometsään,

samoin maistaa joskus maljastansa;

häiritse ei hiljaisuutta kukaan.

Hämärtyy jo suvi-yöhyt, päivän

viime puna iltapilveen peittyy,

järvi peilityynnä kimmeltävi,

raksahtavi rantalehdon rastas,

polskahtavi hauki ruohikossa,

kuuluu kauempata koiranhaukku,

aironsounti viiden virstan takaa;

eikä sitten enää kuulu mitään.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta silloin juuri murhe saapui:

kerrotaanpa, kesä muuan tuli,

korpraali ei ollut entisellään,

käynyt hält' ei syönti eikä sounti,

usein unhotti hän airon aivan,

päästi pitkänsiiman purren alle,

vaarin ottanut ei, vaikka koho

kokonaan jo veden alle painui.

Tuumi everisti: "Vanhaks tullut

on jo Matti, honkiin horisevi,

mutta niinhän käypi meidän kaikkein."

Mietti noin, ja koki miestä sietää.

Mutta kerran, koska Matti hältä

sotki sotkuksihin ongen parhaan -

synti suurin kalamiehen, jonka

tekee tomppeli vain tottumaton -

jaksanut ei sisuansa suistaa

enää everisti, vaanpa ärjäs

hälle silloin vihan-vimmoissansa:

"Matti p-le! Sua lempo riivaa!"

Vastannut ei Matti mitään, siiman

selvitteli seikkaperäisesti,

pani onkehensa uuden lieron,

siihen sylkäisi ja viskas veteen

alakuloisena kulmiltansa,

sitten vasta verkalleen hän virkkoi:

"Taitaa lempi riivata ei lempo,

sattua voi vielä sotkus vyyhteen."

Eikä everisti ymmärtänyt,

katsoi vain kuin miestä mielipuolta.

Mutta aamunapa muutamana,

juur' kun oli kalaanlähdön aika,

juhlatamineissaan Matti oli,

univormussansa muinaisessa,

tehden kunniaa, kun kuistillensa

huonehestaan everisti astui;

hymyhuulin siinä Matti seisoi

selkä suorana kuin nuorukaisen.

Sanat virkkoi: "Jumal' antakohon!

mutta mielin tästä naimisihin."

Langennut jos oisi kansi taivaan,

Luojan manner luja järkähtänyt,

kuu ja päivä radoiltansa ratki,

talon katto, seinät siirtynehet,

ei ois everisti hämmästynyt

kuin hän hämmästyi nuo sanat kuullen;

taapäin astahti ja miestä katsoi

hän kuin kummitusta kotvan, sitten

Matin muistain mielipuoliseksi

naurun kaikuvan hän päästi, kysyi:

"Sinä naimisiin! Ja kenen kanssa?"

Vastasipa vakavasti Matti:

"Kenen muun kuin tuolta Saaren Sannan,

viime yönä kaikki kaupat tehtiin."

Täytyi uskoa jo miehen sanaan,

tuiki totiselta näytti Matti,

epäillyt ei everisti enää,

veti kerran kaksi viiksiänsä,

takaisin hän portahilta pyörsi

jalkaa polkaisten ja ärjähtäen:

"Mene sitten vaikka Hiiden kirnuun!"

Vastas Matti: "Jumal' antakohon,

pyydän viikon pari virkalomaa."

Yksinään nyt everisti istuu

ruuhessansa liki kaislarantaa,

yksin puhisee ja puntaroipi

saunarannassa hän saalistansa,

josta iloa ei hällä enää,

koska kadehdi ei tuota toinen;

yksin totiansa nyt hän maistaa,

miettii ainoata arvoitusta,

joka yöt ja päivät päässä pyörii:

"Kuinka saattaa, kuinka kehtaa olla

miehen mieli silloin naimisihin,

kun on kesän paras ahven-aika?"

Eikä päästä voi hän pulmastansa.

Usein miettii tuota yöhön myöhään,

katselevi kaukometsän rantaa,

päivän peittyessä iltapilveen,

järven peilityynnä kimmeltäissä,

raksahtaissa rantalehdon rastaan,

polskahtaissa ruohikossa hauvin,

kuuluessa koiranhaukun kaukaa,

aironsounnin viiden virstan takaa;

miettii, miettii, eikä keksi mitään.

Joku nousee aatos nuoruudesta,

elämästä elämättömästä;

hetken heijastuu ja jälleen haipuu.

Mutta kauan kamarissaan vielä

everisti kahtakäteen astuu.

Vieri noin nyt viikko pitkä, pari.

Mutta aamunapa muutamana,

kuistilleen kun everisti astuu,

taas on onkitamineissaan Matti

siinä kuin ei ollut oisi mitään;

katsahtavi everisti häneen,

mutta kysymättä mitään, mennään

rantahan kuin ennen, käydään ruuheen

niinkuin ennen, päivä ongitahan

niinkuin ennen, eikä kumpainenkaan

toisen mieltä kysy, kuulostele;

saavutaan kuin ennen saunarantaan,

puhumatta saalis punnitahan,

vaan kun tullut tuutingin on tunti,

everisti kuistillaan kun istuu,

Matti avoimessa akkunassaan,

eellimmäinen päätään kääntämättä

sanan vihdoin virkahtaa: "No Matti?"

Matti silmin tuimin tuijotellen

posken nojaa nyrkkihinsä, lausuu:

"Petti, p-le, kuin naiset pettää,

vaikka hälle varmat kihlat annoin!"

Sellainen se oli Saaren Sanna.

Kerrotaan, nyt everisti nousi,

täytti ensin itsellensä lasin,

toisen Matille ja niitä yhteen

kilahutti, vakavasti virkkoi:

"Tervetuloa taas miesten joukkoon!"

Kiertyy kyynel Matin silmäkulmaan:

"Kaunis sentään oli Saaren Sanna!"

Everisti laatuisasti lausuu:

"Viekkaus on nimi vaimon; paras

että ijäks siitä sillä pääsit."

Matti vastaa: "Jumal'antakohon,

vaan on hyvä everistin haastaa,

tuntenut kun ette vielä koskaan

ensi rakkauden tulta pyhää!"

Kumpainenkin vaikenee nyt vallan.

Mutta uuden aamun tullen istuu

ruuhessansa liki kaislarantaa

jälleen korpraali ja everisti,

viekoitellen vellamoisten karjaa;

taas on Matti ennallaan kuin muinen,

onkeaan kuin palokärki sihtaa,

pääse hält' ei enää pitkäsiima,

unhotu ei airo eikä koho;

taas on ilo everistin saada

kala taikka toista kadehtia,

hältä kiistää kiviriipan paikkaa;

eikä tuosta hetken häiriöstä

enää elin-ajassaan he puhu.

Näin he kalastavat kaiket kesät.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tympii, tökkii, pännii, ärsyttää! Onko ajassa, yhteiskunnassa, perheessä, mediassa, hallituksessa, anopissa, miniässä tai supermarketin sähköovissa epäkohtia, joista haluat nostaa äläkän? Anna tulla! Puhekuplia on paikka hyville puheenaiheille ja herätteleville mielipiteille.

Lähetä meille mielipiteesi. Valitsemme ja julkaisemme mielipiteitä journalistisin perustein.

Teemat

Blogiarkisto