Kitkin porkkanapenkkiä. Kyläilemässä ollut kymmenvuotias tuli kyselemään, mitä teen.
– Ai, en tiennytkään että porkkanat kasvaa maan alla, poika ihmetteli.
– No missä ajattelit niiden kasvavan?
– Mä luulin, että ne kasvaa puissa.
Ei voi olla totta, mietin. Kysyin pojalta, vähän närkästyneenä, onko hän nähnyt jossain porkkanapuita. Paljon matkustelleen perheen poika vastasi napakasti:
– No ei ne ehkä kasvakaan täällä Suomessa.
Samalla viikolla tuttava lähetti viestin, ettei voikaan tulla mökille helssaamaan meitä. Hän ei halua kävellä epätasaisessa maastossa. Huh, sanon minä. Joku raja pitäisi luonnosta vieraantumisellakin olla.
Veilä 1950-luvulla aupunkilaislapset passitettiin heti kesäloman alettua koko kesäksi maalle mummolaan. Enää ei tällaisia mummoloita ole, eikä juuri isovanhempiakaan, jotka ottaisivat lapsenlapset koko kesäksi hoitaakseen. Maatiloilla lapset menivät siinä sivussa sen enempiä höösäämättä, ja heidän suhteensa luontoon ja eläimiin kehittyi arkiseksi ja luontevaksi. Samaa ei voi nyt sanoa monen nuoren luontosuhteesta. Joko he eivät tiedä, missä porkkanat kasvavat, tai sitten he tiedostavat luonnon olemassaolon ja eläinten oikeudet liiankin hyvin, nuoruuden ehdottomuudella.
Vieraantuminen aina hiljalleen. Jos ei esimerkiksi pidä huolta läheisistään, välit tuttuun ja rakkaaseen ihmiseen laimenevat, ja yhtenä päivänä ei enää olekaan mitään puhuttavaa. Sama koskee tietojamme, taitojamme ja tapojamme. Jos ei koko ajan päivitä omaa osaamistaan, ei yhtäkkiä enää osaakaan.Suhde luontooon väljähtyy samalla tavoin. Kouluaikana tiesi kasvien nimet ja vesireitit. Nyt pitäisi pinnistää, jos joku kysyisi, mikä on Kymijoen vesistön pääjärvi. Se on muuten Päijänne.
Tässä numerossa on ihana juttu parkanolaisesta eläkeläisryhmästä, joka opettaa nuoremmilleen perinteisiä maatilan työmenetelmiä. Suomen kesän ihme on taas edessämme. Luonto yllättää joka päivä. Nautitaan siitä.
Hyvää kesäkuuta!
