Muistan sen kotiinpaluun aina. Vuoden 1981 ensimmäisen päivän iltana
Muistan sen kotiinpaluun aina. Vuoden 1981 ensimmäisen päivän iltana olin palaamassa kolmen kuukauden Intian-kiertomatkalta. Kurkistelin koneen ikkunasta lähestyvää lentokenttää, jonka reunalla lumiset kuuset värjöttelivät pakkasen kiristyessä.
Huu, miten ihminen on koskaan voinut asuttaa nämä seudut, ihmettelin. Intialaisin silmin maisemaa katsellessa käsitin, että Pohjolassa on hengenvaarallista asua, sillä kylmyyden armoille joutuva kuolee muutamassa tunnissa. Luonnonkin on vaivuttava talveksi horrostilaan.
Seuraavan ahaa-elämyksen koin lentokentän naistenhuoneessa. Kaakelit kiiltelivät, ja hanasta tuli kuumaa, puhdasta vettä – ilmaiseksi! Sukulaiset olivat vastassa talvikimpsujen kera, ja ylellinen auto hurautti matkalaiset lämpimään kotiin. Miten siistiä. Ei torakkaa, ei edes pikku liskoa katonrajassa.
Kauas ei tarvitse matkustaa. Ystäväni on liittynyt maalausporukkaan, jossa hän on elvyttänyt 27 vuodeksi jäähylle joutunutta kuvataideharrastustaan.
Hän kertoi, millaisen kiihkon ensimmäinen maalaus on sysännyt liikkeelle. Kankaalle vyöryi outoja otuksia, ja yölläkin ystäväni oli herännyt miettimään, miten jatkaisi työtään seuraavalla kerralla. ”Olenko minä oikeastaan taiteilija”, hän kyseli. Nainen katsoi itseään uusin silmin ja piti näkemästään.
Tämän numeron (1/2012) matkajutussa sivulla 28 pääsemme toimittaja Seppo Suomelan tekstin ja kuvien mukana safarille Botswanaan. Luonnon rehevyys ja kuvistakin aistittava lämpö palauttavat minut 30 vuoden päähän erään pikkuhotellin parvekkeelle. Katselin, miten suuri, pullea aurinko vaipui palmujen taakse Intian Valtamereen. Se on yksi voimakuvistani, jonka nostan mieleeni, kun pimeys ja kylmyys oikein riipovat.
Raikasta uuden vuoden ja uuden elämän alkua!
