Olet varmaan nähnyt kuvia Välimeren maista?
Olet varmaan nähnyt kuvia Välimeren maista? Tavernan edessä istuu vanhoja miehiä jutustelemassa, ja tunnelma on leppoisa. Kun vastaavia papparaisia kuvataan Suomessa, kuulemme aikapommin tikittävän. Sen sijaan, että ihailisimme elämän rauhoittumista, puhumme lähes onnettomuudesta. Näin sanoo tutkija Antti Karisto jutussamme, jossa lähestymme tulevia eduskuntavaaleja (ET-lehti nro 3, s. 20).
Vaalien pääteemoja ovat talousahdingosta selviäminen, EU-vastuumme ja pienenevän yhteisen verokertymän oikeudenmukainen jakaminen. Puheenvuoroissa toistuu huoli vanhenevan Suomen kasvavista hoitokustannuksista. Tosiasia kuitenkin on, että terveet ja hyvinvoivat suomalaiset elävät mainiosti
tuonne 80 vuoden tietämille, moni pitempäänkin.
Katsotaanpa todellisuutta. ET vieraili vaalitunnelmissa Luhangalla, jonka asukkaat ovat Suomen ikääntyneimpiä. Pikkukuntaa voi tutkailla tulevaisuuden Suomena, joka vanhenee vääjäämättä. Mutta kas kummaa, tässä ikäihmisen kunnassa ei ole mitään hätää. Toimittajamme Irina Björkman kohtasi tyytyväisiä ihmisiä. Elo on rauhallista. Tämä ei tarkoita sitä, että maamme talous pysyisi pystyssä vain hissuttelemalla huopatossuissa. Jonkun on tehtävä rahaa, mutta kuluista vanhustenhoito ei välttämättä ole se kallein tikki.
Luhangan asukkaat eivät kuormita maapalloa valtavalla hiilijalanjäljellään eivätkä resua ostoparatiiseissa. Elämä voi olla pientä ja vaatimatonta mutta mukavaa.
Lähes kaikki tuntevat toisensa – missä ehkä piileekin hyvän olon selitys. Kun vanhainkodissa nuori hoitaja auttaa kaverinsa isomummia, tunnelma on toinen kuin kasvottomassa laitoksessa, jossa ihmiset ovat kuin taustastaan irti leikattuja paperinukkeja.
Hoitorahaakin enemmän tarvitsemme turvallisuuden tunnetta. En halua ottaa kymmenien tuhansien vakuutuksia varmistaakseni, että minusta pidetään huolta. Jos olen joskus muiden armoilla, minun täytyy voida luottaa siihen, että vanhusta kohdellaan ihmisenä. Tämän lupauksen haluan poliitikoilta kuulla.
Vai että aikapommi,
pääkirjoitus käsittelee hyvin tärkeää ja ajankohtaista asiaa aikana, jolloin sodan jälkeen syntynyt raskasta työtä ja vaikekeitakin aikoja eläneet ovat väistymässä työelämästä. Hyvin monelta taholta annnetaan ymmärtää tämän väestönosan olevan vain rasite. Olisi kuitenkin suotavaa nähdä nämä ikääntyvät ihmiset voimavarana, jotka monasti ovat hyvää työeläkettä nauttivia ja kunnostaan huolehtivia sekä oman useinkin suurena apuna lastensa ja lastenlasten arkisessa elämässä. Arkielämä sujuu antaen molemminpuoleista iloa apua tarvitseville kuin myös sitä antavalle, ei ikääntyvä ihminen ole uhka vaan suuri voimavara.