Helga-tätini, juureva naiskonstaapeli, tuli lomillaan aina meille.
Toimituksen puheenvuoron käyttää toimituspäällikkö Aira Väisänen:
Olin 14-vuotias, kun äitini kuoli. Silloin taustajoukoista eturintamaan nousivat isäni sisaret, kaksi lapsetonta tätiä.
Helga-tätini, juureva naiskonstaapeli, tuli lomillaan aina meille. Maalla yhteinen juttumme oli luonto. Poimimme marjoja, keräsimme sieniä ja säilöimme kesän talteen.
Monta kertaa pelkästään ihastelimme luonnon ihmeitä. Löysimme kihokin. Opin tuntemaan lehdokin, kissankäpälän ja sudenmarjan.
Helvi-tätini, nyt 90-vuotias, oli nuoren tytön silmissä moderni kaupunkilainen, jonka naisellisuutta ja tyyliä ihailin.
Molemmat tädit pysyivät elämässäni mukana aina ja varsinkin tiukoissa paikoissa. Lähellä asunut Helga pelasti minut, yksinhuoltajan, monta kertaa pulasta. Ikääntynyt sinkku taipui lastenhoitajaksikin.
Kun suomalainen sukuyhteisö ydinperheistyi, tädit tipahtivat usein sivuraiteelle. Monet heistä huomasivat olevansa yksinäisiä, toisille tarpeettomia. Täti-sanakin sai kielteisen soinnun. Täti-tyyli edusti jotain vanhanaikaista, tiukkaa ja äkäistä.
Perhejuhlissa tädit rahalahjoineen ovat kyllä olleet aina haluttuja vieraita!
Mutta niin se vaan on, että eniten tätejä tarvitaan arjessa. Ja erityisesti nopeasti muuttuvassa ja kovenevassa arjessa. Mietin usein, kuka nyt tukee hädässä olevia perheitä, kun kaupungin kodinhoitajat ovat kadonneet.
Arjen apu on kaikkein tärkein. Se estää syrjäytymisen. Sen ansiosta minäkin, samoin lapseni, selvisimme aina uudestaan jaloillemme. Siksi on hieno asia, että yhä useampi seniori ryhtyy varatädiksi tai varasedäksi.
Uskon, että kuvio toimii myös toisinpäin. Minäkin sain myöhemmin auttaa Helgaa. Juuri nämä eri vuosien yhteiset kokemukset ja koettelemukset – enemmän kuin sukulaisuus – kasvattivat välillemme betoninlujan kiintymyksen.
Aira Väisänen
toimituspäällikkö
