Kun joku kysäisee, milloin minulla ja miehelläni on hääpäivä, joudun tarkistaman
Kun joku kysäisee, milloin minulla ja miehelläni on hääpäivä, joudun tarkistaman sen sormuksesta. En vain muista, sillä se sekoittuu vuotta aikaisemmin vietettyihin kihlajaisiin. Emme ylipäätään tätä merkkipäivää juhli. Toinen meistä saattaa korkeintaan aamun lehteä lukiessaan hoksata: ”Kas, hääpäivähän oli viime lauantaina, anna pusu!” Ja yhdessä on oltu vuosikymmeniä.
Monet menevät hääpäivänä kahdestaan illalliselle, ja tiedän sellaisenkin parin, jonka aviomies osti vaimolleen joka vuosi yhden helmen arvokkaaseen kaulanauhaan. Kaunista symboliikkaa. Joissakin suvuissa isovanhempien hääpäivä on koko klaanin juhla, jossa on mukana lapset ja lapsenlapset. Meitä kaikkia on tarvittu, että tällainen hieno porukka on koolla!
Eräs avioliittoneuvoja sanoi, että hän pystyy nopeasti näkemään, kestääkö liitto vai ei. Jos pariskunta tai toinen heistä puhuu avoimen halveksivasti kumppanista, peli alkaa olla pelattu. Eroakin surullisempaa on, että liiton ulkoinen kuori on koossa, mutta sen suojassa kaksi kyynistä kalvaa toistaan. Siinä eivät kynttiläillalliset auta.
Rakkauden tunteet voimistuvat ja vaimenevat vuosien varrella, ja kriittisessä pisteessäkin on ehkä käyty. Jos jäljelle jää tunne, että toisen kanssa on hyvä olla, liitto kestää omat ja yhteiset kriisit: tässä me olemme, kaksi vaillinaista ihmistä, ja on suuri lahja, että meillä on toisemme onnea ja surua jakamassa.
Sivuilla 20–25 esittelemme kolme pariskuntaa, jotka avioituivat 1971. Silloin heidät otettiin mukaan Tampereen yliopiston tutkimukseen. Toimittaja Anne Karuvuori löysi näistä 40 vuotta yhtä pitäneistä kolme paria, jotka kertovat meille omat tarinansa. Hienoista kuvista hehkuu ilo ja läheisyys. Ja puolisoiden oma tila, joka tuo mieleen runoilija Kahlil Gibranin:
Ja seiskää yhdessä, mutta älkää liian lähekkäin,
sillä temppelin pylväät seisovat etäällä toisistaan
eivätkä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa.
Lämpöä lokakuuhun!
