Suomalaiset perinneruoat eivät ehkä houkuttele nimillään tai ulkonäöllään, mutta vievät usein kielen mennessään ja palauttavat mieleen lapsuuden kesät.

Särä, rönttönen, rössypottu...

Suomalaiset perinneruoat eivät houkuttele nimillään eivätkä ulkonäölläänkään, mutta tuoreena ja sokkomaistettuina ne ovat ylen ihania.

Katselin alle parikymppisenä silmät pyöreinä, kun äitini serkku Vieno tuli meille kaupungistuneille tekemään leipäjuustoa.

Tuttu tuote vaati melkoisen määrän työtä ja hermoja, ennen kuin kahviasetille siirtyi viipale tuoksuvaa herkkua.

Naapurista oli hyvissä ajoin varattu ternimaitoa, joka haettiin päälärillä.

Äiti juoksutti maidon juustoksi. Vieno taputteli sen leivinlaudan päälle litteäksi kiekoksi ja tuki laudan avotulen äärelle paahtumaan.

Leipäjuusto oli valmis, kun ruskeat laikut täplittivät sen pintaa.

– Hyvin natisee hampaissa, ihastelivat emännät.

Ei tullut mieleenkään laittaa juustoa kerman kera uuniin sulamaan niin kuin nykyään on tapana.

Olen seurannut myös juhannusjuuston harrasta valmistamista.

Äiti aloitti maidon hyydyttämisen aamuvarhain suuressa kattilassa puuhellalla ja jatkoi keittämistä, kunnes juusto kokkaroitui kullankeltaisiksi möykyiksi sameaan, makeaan liemeen.

Juuston laatu oli aina keskustelun aihe: tuliko pehmeitä vaaleita palleroita vai pientä oranssia murua.

Kattila siirrettiin iltapäiväksi kellariin jäähtymään ja tarjoiltiin jälkiruokana.

Muualta Suomesta tulleille vävypojille ja vieraille pohjoispohjalaisen perinnekeiton nieleminen oli tulikaste, meille muille juhla.

Kun sinulla, hyvä lukija, on nuorempia lomalaisia luonasi, jaa taitosi ja tietosi sukupolvelta toiselle.

Kokeile vaikka sivun 44 mustikkaherkkuja. Ensin metsään tai torille, sitten leipomaan.

Se mikä on vanhemmalle arkipäivää tai mennyttä maailmaa, voi lapselle ja lapsenlapselle olla kesän kohokohta.

Puuhamaa unohtuu, leipäjuuston paisto ei koskaan.

Maija Toppila

Päätoimittaja