Joskus vuosia sitten, silloin kun vaimo vielä oli terve, totesimme elävämme italialaista avioliittoa. Välillä riideltiin rajusti ja riitojen välissä rakastettiin yhtä intohimoisesti. Tai ainakin kuvittelimme, että italialainen avioliitto on tuollainen. Eikä avioeroiltakaan vältytty. Kerran viidessä vuodessa toimitimme eropaperit käräjäoikeuteen, mutta sitten annoimme asian raueta. Raskastahan tuollainen oli. Helpotusta saadaksemme osallistuimme parisuhdeleirille. Totesimme leirin ihan hyväksi asiaksi, mutta samalla totesimme sen olevan monille myös harrastus. Ikään kuin harrastetaan parisuhdeleireillä käyntiä. Jotenkin se ei meidän ajatteluun sopinut, ja päätimme, ettemme käy leirillä kuin kerran. En minä sano, että se leiri elämäämme olisi ratkaisevasti parantanut, mutta tässä kuussa tuli kuitenkin 30 vuotta yhteistä matkaa täyteen. Se on aika paljon nykyaikana!

Ihan samanlaisia harrastamismahdollisuuksia havaitsin vaimoni sairastuttua. Alussa oli todella hyvä, että oli erilaisia vertaistukiryhmiä. Ja nyt täytyy sanoa, että Facebook on tämänkaltaisessa asiassa todella hyvä väline. Osallistuin erilaisiin niin aivoverenkiertohäiriöön sairastuneille kuin heidän omaisilleenkin tarkoitettuihin ryhmiin sekä tietysti omaishoitajaryhmiin. Näistä oli erittäin iso apu vaimon sairastumista seuranneiden ensimmäisten viiden vuoden aikana. Olin kuitenkin omaksunut tuon alussa mainitun periaatteen vaimoni kanssa elämäämme setviessämme. Niinpä minulle oli alusta saakka selvää, että pyrimme mahdollisimman nopeasti mahdollisimman normaaliin elämään. 

Eihän tämä kaikilta osilta ole normaalia vieläkään, mutta aika tekee ihmeitä. Kun meille tapahtuu elämässä joku suuri muutos, se on aluksi erikoistilanne. Kun tämä erikoistilanne on jatkunut riittävän pitkään, siitä tulee normaalia arkea. Minulla on käynyt hyvä tuuri, koska vaimoni sairaus on sen asteinen, että jatkuvasta avuntarpeesta huolimatta hänen tarvitsemansa apu ei ole fyysisesti kovin rasittavaa. Eikä tosin henkisestikään. Kun vielä muistaa pitää omasta kunnostaan huolta, on helppo jaksaa yhteiskunnan tarjoamien apujen tuella. Niinpä voisin sanoa meidän elävän suhteellisen normaalia arkea. Tämän takia nämä tarinanikin sivuavat usein kaikkia muita aiheita kuin omaishoitajuutta. Siitä kun ei ole aina niin isosti kertomista.

Nyt suurin jännityksen aihe on tuo töiden alkaminen, sillä pääsin velvoitetyöllistettynä kirjastolle puoleksi vuodeksi töihin. Pari vuotta olen oppinut melko vapaaseen touhuamiseen ja aikatauluihin. Kuinka alkaa uusi rytmi löytymään? Viimeksi olin 2010 vuoden verran työttömänä. Silloin palasin entisenlaisiin hommiin ja kuukausi siinä meni, ennen kuin sain taas kunnon rytmin päälle. Nyt on kahden vuoden pätkä ja ihan uudenlaiset tehtävät edessä. Mennessä nähdään, kuinka äijän käy - parin viikon kuluttua pitäisi aloittaa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja/pitkäaikaistyötön

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat