Kirjoitukset avainsanalla Venäjä

Google-mapsin mukaan Joensuusta on linja-autolla matkaa Helsinkiin Kampin linja-autoaseman laiturille viisi 8 tuntia 34 minuuttia. Kilometreissä hieman vajaa 500. Vastaavasti Joensuusta Petroskoihin on bussilla Sortavalan kautta koukattuna matkaa 7 tuntia 15 minuuttia ja kilometreissä hieman vajaa 400. Eli Petroskoi on fyysisesti paljon lähempänä montaa Itä-Suomen paikkakuntaa kuin pääkaupunkimme. Henkisesti matka on kuitenkin monelle huomattavasti pitempi Petroskoihin. Autolla ja moottoripyörällä olen kaupungissa käynyt monta kertaa. Nyt kuitenkin toipuva solisluu esti kesäloman aikana kaikilla vehkeillä ajelun. Niinpä päätin kokeilla, millaista on halpaturismi naapurikaupungissa.

Matkaan lähdettäessä täytyy tietysti olla voimassa oleva passi ja siinä Venäjän viisumi. Minulta ne molemmat löytyivät jo luonnostaan. Jos viisumin joutuu hankkimaan, niin kertaviisumi maksaa 50 ja 100 euron välillä riippuen matkatoimistosta. Vuosiviisumin saa reilulla satasella. Seuraava vaihe oli majoituksen järjestäminen. Booking.comin kautta katseltuna halvinta on yöpyä hotellissa useamman hengen makuusalissa, josta sänkypaikan saa 350 ruplalla per yö eli noin kuusi ja puoli euroa. Kalleimmista hotelleista huoneen saa vajaalla satasella per yö. Päädyin varaamaan tutusta hotelli Runasta vuodepaikan kuuden hengen makuusalista. Hinta kuusi ja puoli euroa yöltä!

Seuraavaksi oli vuorossa bussilipun hankinta. Ensimmäinen yritys meni pieleen, koska minulla ei ollut lipun ostoon vaadittavaa passia mukana. Eihän siinä muu auttanut, kuin käydä kotona hakemassa passi ja takaisin Matkahuoltoon. Lipun osto oli yhtä helppoa kuin kotimaan bussilipun hankinta. Ja meno-paluulipulle kertyi hintaa huimat 26 euroa!

Lipun ostot ja varaukset tein lauantaina ja matkaan lähtö oli maanantaina klo 17.15. Matka sujui yllättävän rattoisasti. Puolet matkustajista oli venäläisiä ja puolet suomalaisia. Venäläiset olivat joko ostosmatkailijoita tai turistimatkalaisia. Suomalaiset pelkästään turisteja. Rajan ylitys tapahtui huomattavasti ripeämmin kuin henkilöautolla. Rajan jälkeen koin ensimmäisen takaiskun: ryhtyessäni valokuvaamaan bussia pysähdyspaikalla huomasin kameralaukussa olevan kaikki muu tarpeellinen paitsi kamera, joka oli unohtunut kotiin. Kuvat piti siten ottaa kännykällä. Moottoripyörän selästä koettuun verrattuna tie vaikutti huomattavasti huonokuntoisemmalta linja-autolla matkustettaessa, mutta ei kuintenkaan häiritsevästi huonommalta. Perillä Petroskoin auto-asemalla oltiin jotakuinkin aikataulun mukaisesti klo 00.30. Hotellini oli tien toisella puolen, joten nukkumaankin pääsin jotakuinkin inhimilliseen aikaan.

Rantabulevardin ihmeellisyyksiä oli ulkoilmaan rakennettu kuntosali. Sitä myös käytettiin.

Petroskoi on vuonna 1703 perustettu vajaan 300 000 asukkaan kaupunki, joka oli sodan aikana suomalaisten miehittämä. Sota runteli kaupunkia, mutta uskomattoman paljon vanhaa säästyi. Kaupunkiin tutustuminen kannattaa aloittaa rautatieaseman edessä olevalta Gagarinin aukiolta. Aukio itsessään ei ole mikään suuri nähtävyys, mutta sen reunalla osoitteessa Prospekt Lenina 38 sijaitsee turisti-info. Infopisteen anti ei ole kovin kummoinen, mutta ystävälliset tytöt antavat auliisti kaupungin kartan, johon on merkitty kaupungin nähtävyydet ja tärkeimmät ravintolat sekä kahvilat - toiselle puolelle venäjäksi ja toiselle englanniksi. Kartta on osin suuntaa antava, mutta kaikki tarpeellinen sillä löytyy. Karjalan tasavallan turisti-info löytyy Titovinkatu 3:ssa.

Suomi-talot aivan ydinkeskustassa.

Tavoitteeni oli antaa itselleni oikea kulttuuripläjäys. Aloitin nähtävyyksien katselemisella. Rautatieaseman edessä Gagarinin aukio oli nätti kokonaisuus. Siitä Leninin prospektia pitkin Pohjola-hotellille. Hotellia vastapäätä hienot ja kiistanalaiset Suomi-talot. Engelsin katua pitkin jatkoin Leninin aukiolle, jolla suuntaa oikeaan tai väärään näytti jättikokoinen betoni-Lenin. Aukion vieressä paloi ikuinen tuli tuntemattoman sotilaan haudalla. Hautarivistöstä löytyi muiden muassa suomalaisten Rahjan veljesten hautoja. Leninin aukiolta Karl Marxin prospektia alas ohi Kansallisen teatterin jatkui matkani ja sitten olinkin kaupungin perustajan Pietari I:n patsaalla ja rantabulevardilla.  Rantabulevardi itsessään on ihastelun arvoinen paikka. Suosittelen jokaiselle kaupungissa kesäkelillä kävijälle.

Petroskoin teollisuushistorian museossa pääsee muun muassa näkemään havainnollisesti vanhan tykin valmistuksen eri vaiheet.

Siipirikkona motoristina toki kävin tervehtimässä molemmissa paikallisissa mp-korjaamoissa työskenteleviä tuttaviani. Varsinaisista turistikohteista olin päättänyt tutustua teatteriin, nukketeatteriin, klassisen musiikin tarjontaan sun muuhun. Eihän siitä mitään tullut! Kaikki olivat kesälomalla. Tule syksyllä uudestaan. Elokuviinkin yritin, mutta kaikissa, mihin yritin, oli joku dupattu länsileffa menossa. Ei kiitos! No, Prospekt Lenina 28:ssa sijaitsee kaupungin näyttelysali, jossa on vaihtuvia taidenäyttelyjä. Tällä kertaa pääsin tutustumaan kansainväliseen luontovalokuvien näyttelyyn. Tietysti miehenä minua kiinnostaa tekniikka. Siihen tutustumiseen antoi hyvän mahdollisuuden Onegan traktoritehtaan valtavan teollisuuskompleksin reunaan, Kalininkatu 1, perustettu Petroskoin teollisuushistorian museo. Valitettavasti museo on täysin venäjänkielinen opastuksineen päivineen, mutta henkilökunnan ystävällinen ja aktiivinen osallistuminen vierailijan opastukseen ylittää suurimman osan kielimuurista. Museo on pieni, mutta jos tekniikka vähääkään kiinnostaa, kannattaa käydä. Ja museovierailujen huippuna oli Karjalan tasavallan kansallinen museo Kirovin aukiolla. Noin kolme euroa maksanut museovierailu sisälti ohjatun reitin läpi Karjalan historian aina kivikaudelta tähän päivään. Hyvin rakennetun ja runsaan pysyvän näyttelyn läpikäyminen kannatti. Niin paljon oli nähtävää. Selvisipä siinä sivussa myös Karjala-sanan etymologia. Tai ainakin niin uskon, vaikka oppaat toista selittivätkin! Kolmessa päivässä ei paljon enempää ehtinytkää ja hyvä näin. Jäipähän seuraavallekin retkelle nähtävää.

Petrovski-ravintola on säilyttänyt tasonsa vuosikymmenestä toiseen

Hyvää ruokaa on tarjolla ympäri kaupunkia, vaikka tuttavieni mukaan viime aikoina on etenkin lihan laatu heikentynyt ja esimerkiksi juustojen sortimentti kaventunut. Toivottavasti tämä suuntaus ajan myötä helpottuu. Pohjola-hotellin ravintolan ja sitä vastapäätä olevan Karelski gornitsan tietävät useimmat Petroskoissa käyneet. Pohjola on itsessään sen verran kallis ja kansainvälinen paikka, että kierrän kaukaa. Ruoka on varmasti ihan hyvää. Samoin kaikista isoista hotelleista löytyy kunnon keittiö. Ruoka on hyvää ja maksaa sen mukaisesti. Sama päteen myös suomalaisten omistamaan Karelski gornitsaan, joka on hinnoitellut itsensä ulos tavallisen kansan ulottuvista. Kaupungissa on kuitenkin paljon ihan laadukkaita ruokapaikkoja, joista päivällisen saa kohtuuhinnalla. Rantabulevardilla myydään herkullisa shaslikeja, oluen kera tietysti. Kannattaa kokeilla. Entisaikoina osoitteessa Andropovankatu 13 toimi laadukas ja kuuluisa ravintola Kavkaz. Ravintola toimii vieläkin, mutta on vain varjo entisestään. Sen sijaan jo 40 vuotta toiminnassa ollut Petrovski osoitteessa ploshad Lenina 2 on edelleenkin käymisen arvoinen. Jokainen etsii oman suosikkinsa, mutta minä olen jo 80-luvulta lähtien tykästynyt Lihaan Petrovskin tapaan. Mutta koko ruokailoittelun kruunaa ravintola Skazka Solomenskoje shosse 18:ssa. Skazkasta löytyvät Karjalan tasavallan parhaat shaslikit. Paikka on vain sen verran syrjässä, että taksit kyllä vievät paikalle, mutta paluukyydistä ei ole toivoakaan. Eli kannattaa mennä omalla autolla tai jättää väliin koko paikka. 

Taksikuski oli kuin naapurin poika. Homma kuitenkin pelasi.

Kaupungin keskusta on siinä määrin pieni, että siinä pystyy melko hyvin liikkumaan kävellen. Toki me suomalaiset emme ole venäläisiin verrattuna mitään kävelijäkansaa. Tähän ongelmaan löytyy parhaaksi ratkaisuksi julkinen liikenne tai taksi. Bussit ja johdinautot ovat halpoja - vain noin 50 senttiä per matka, mutta niiden ongelma on, että äkkinäisen on melkoisen mahdotonta arpoa oikea linja. Taksit sitä vastoin ovat helppoja, luotettavia ja halpoja. Parilla kolmella eurolla ajaa käytännössä minne tahansa kaupungin alueella. Kaupungissa toimii useita taksifirmoja, joilla on omat tilauskeskukset. Ellei kieltä osaa, kannattaa turvautua paikallisten apuun. Kokeilin tilaamista englanniksi. Joskus onnistui ilman mitään ongelmia ja joskus taas tuli jo esittelyvaiheessa luuri korvaan. Vaihtoehtoja tältä väliltä oli useita. Tilattaessa taksi ilmoitetaan oma osoite ja osoite, mihin ollaan menossa. Tilauskeskuksen tyttö ilmoittaa matkan hinnan ja auton rekisterinumeron sekä merkin ja värin. Hinta pitää, mitään ylimääräistä ei kukaan kysellyt. Joskus auton tiedot tulivat tekstiviestillä tai keskuksen soittamana.

Karjalan sanomien päätoimittaja Mikko Nevitski kertoi suomen ja karjalan kielen aseman olevan tällä hetkellä Karjalassa parempi kuin joitain vuosia sitten.

Petroskoi on kielellisesti vielä varsin umpivenäläinen paikka. Vaikka nuoret yhä enemmän opettelevat kouluissa englantia, siitä on edelleen vain vähän apua. Asiakaspalvelutehtävissä toimivat puhuvat pääsääntöisesti vain venäjää. Aloittaessani Petroskoissa käynnin joskus 80-luvulla näkyi kauppojen näyteikkunoissa kaikkialla suomalaista tekstiä. Nyt ei käytännöllisesti katsoen missään. Kävin haastattelemassa Karjalan sanomat -lehden päätoimittaja Mikko Nevitskiä. Kun puhutaan toisaalta karjalan tai suomen kielestä ja karjalaisuudesta tai suomalaisuudesta, niin näistä kulttuurillinen identiteetti voi hänen mukaansa paremmin. Karjalaiset ja suomalaiset ovat tietoisia etnisestä taustastaan ja haluavat pitää siitä kiinni vaalimalla erilaisia kansallisia perinteitä. Joka vuosi juhlitaan esimerkiksi juhannusta, joka muuten ei ole Venäjällä merkittävä juhlapäivä. Kielen suhteen ollaan pragmaattisia. Nevitskin mukaan suomen kieli on oppiaineena selvästi karjalaa suositumpi. Tämän selittää se, että suomelle on käyttöä muuallakin kuin kotikylällä ja akateemisessa tutkimusmaailmassa. Missään nimessä ei voi sanoa, että kansallisten kielten, kuten suomea ja karjalaa Karjalan tasavallassa kutsutaan, asema olisi vahva. Se on parempi kuin aiemmin ja erityisesti karjalan kielen asema on selkeästi parempi kuin kymmenen viisitoista vuotta sitten. Vaikka äidinkielenään suomea ja karjalaa puhuvien määrä onkin vähenemässä, kieltä kuitenkin opetellaan kouluissa vuosi vuodelta enemmän. Venäjän uusi kielen opetusta koskeva laki tosin kavensi mahdollisuuksia lukea suomea tai karjalaa pitkänä kielenä, mutta lyhyen kielen lukijoitakin riittää. Alueellisiakin eroja suomen ja karjalan puhumisessa on. Soutjärvi, Tsalna, Jyskyjärvi ja Kaleva ovat paikkoja, joissa suomea puhuviin ihmisiin voi törmätä kylänraitillakin - ulitsalla.

Skazkasta saattaa paikkakunnan parhaiden shaslikkien lisäksi löytyä vaikka mitä mielenkiintoista. Etenkin iltaisin.

Kokonaisuutena sanoisin Petroskoin olleen yhden lomaviikon käytön arvoinen. Nähtävää ja koettavaa sinne jäi vielä seuraavillekin lomaretkille. Niin, ja se halpa majoitus! Ensimmäisen yön sain nukkua yksin. Toisena iltana huonekaverina oli paikallinen ikäiseni mies. Katsoi tabletilta telkkua puolille öin, kovalla äänellä. Aamulla, kun heräsin hän oli jo poistunut. Ihmettelin, kun wc:ssä ikään kuin olisi tupakka tuoksunut! Kuvittelin varmaan. Illalla sama huonekaveri. Huomautin puolilta öin tabletin kovasta äänestä. Hiljeni, mutta puolitoista tuntia nukuttuani kuunneltuani miehen etenevän keuhkoahtauman aiheuttamaa yskimistä heräsin, kun hän poistui sängystään. Tupakalle wc:hen! Ja tätä jatkui koko yön. Aamulla seitsemältä herra sitten ryhtyi katsomaan tabletilta telkkua - ja volyymit isolla. Ärähdin asiasta. Äänet hieman hiljenivät, mutta ei herra vieläkään osannut käyttää korvanappeja. Minä poltin hihani. Haukuin kaverin ensin venäjäksi pystyyn, sitten suomeksi. Poistuin huoneesta ja maksoin itselleni loppuajaksi oman yksityisen kolmen hengen huoneen. Hintaan 1500 ruplaa eli melko tarkkaan 25 euroa per yö!

Ilkka Pirhonen

matkamies, omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

lopuksi tarina majoitusvalinnan onnistumisesta ja yhteenveto petroskoista matkailukohteena.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suomalaisilla on kesämökki, venäläisillä datsha. Vaikka vuosikymmeniä olen naapurimaassa rahdannutkin, on tuo tarunhohtoinen instituutio jäänyt minulle vieraaksi. Datsha-kyliä olen toki nähnyt useitakin ja kuullut tarinoita, kuinka talven ruokavarastot täydennetään pienellä maatilkulla kasvatetuilla maan antimilla. Monasti joku on kutsunut käymäänkin, mutta aina on ollut sellainen aikataulu, ettei vain ole tullut käytyä. Tänä kesänä asiaan tuli korjaus.

Keväällä kävin huollattamassa autoni Pietarissa. Venäjä on verkostoitumisen kultamaa. Yksin ei yksinkertaisesti selviä, laajasta tuttava- ja ystäväverkostosta on aina apua. Minulle tällainen käy mainiosti, sillä olen varsin ulospäin suuntautuva ihminen ja näin ollen tutustun helposti uusiin ihmisiin. Näin kävi tuolla autonhuoltoretkelläkin. Yövyin suomalaisen opiskelutoverini ja kollegani luona. Hänen kauttaan taas tutustuin pietarilaiseen toimittajaan, joka kutsui minut mökilleen Sortavalan lähelle Meijerin datsha-kylään. Meijeri on saanut nimensä siitä, että entisessä Sortavalan maalaiskunnassa sijainneen Otsoisten kylän Otsoistenlahden rannalla todellakin sijaitsi meijeri. Kaveri oli sen verran samanhenkinen kanssani, että otin heti tarjouksen vastaan. Tarkoitus oli toki alunperin viettää datshalla vain päivän verran, mutta kun kesäkuussa katkennut solisluu esti moottoripyörämatkailun, päätin tutustua naapurimaan mökkielämään kokonaisen viikon!

Kun solisluun takia käsi oli kantositeessä, piti pyytää vanhaa kaveria viemään autolla. Jos Joensuusta saisi ajella suoraan, niin kaupunkien väliseen matkaan menisi aikaa vajaat puolitoista tuntia. Rajamuodollisuudet hidastavat sen verran, että reilut kaksi tuntia on matkaan varattava. Meijeri on vielä parikymmentä kilometriä kaupungista etelään. Venäjän taajamissa osoitteet on merkitty hyvin selvästi, mutta haja-asutusalueilla on toisin. Myöskään tienviittoja ei ole muualla kuin isompien teiden isommissa risteyksissä. Niinpä hetken aikaa poukkoilimme A129-tietä edestakaisin, kunnes löysimme Otsoistenlahden pohjois-rannalla sijaitsevaan datsha-kylään vievän tien. Loppumatkasta oli otettava navigaattori ja kordinaattipisteet. Eikä aikaakaan, kun olin perillä. Siinä se vihdoin seisoi uljaana aikaa uhmaten edessäni! Venäläinen datsha

Kahden filosofin rakentama datsha. Rakennettu joskus 50-luvulla.

 

Suomalainen kesämökki on aina veden äärellä. Tai ainakin 99-prosenttisesti. Jos ei järven, niin ainakin joen rannalla. Ja sitä omaa rantaviivaa saisi olla mieluusti satakunta metriä, ettei naapurimökin elämä isommin kuuluisi. Eli olemme erakoita mökilläkin. Rantaan pitää nykyisin lain mukaan olla vähintään 20 metrin, usein jopa 25 metrin, matka. Venäläinen on aina halunnut asua kyläyhteisöissä. Tämä näkyy myös datsha-kulttuurissa: mökit ovat pienissä tai joskus isommissakin kyläryhmissä, missä ei kuitenkaan vakituista asutusta välttämättä ole. Ja vaikka rantarakentamisen säännöt ovat kovin samantapaisia kanssamme - vähintään 30 metriä rantaan oltava matkaa, ovat datshat yleensä ilman omaa rantaa. Paikalliset tuttavani selittävät eroa sillä, että Suomessa on paljon rantaviivaa, jota näin ollen riittää kaikille. Venäjällä taas rantaviivaa on suhteessa väkilukuun vähän. Sinänsä paikkansa pitävä väite, mutta sielläkin, missä rantaviivaa olisi, sitä ei ole hyödynnetty samaan tapaan kuin olemme tottuneet näkemään. Mysteeri jäi selvittämättä! Mökkien laatu vaihtelee molemmissa maissa varsin kevytrakenteisista 50-luvulta peräisin olevista rakennelmista nykyaikaisiin kaikilla mukavuuksilla varustettuihin huviloihin. 

Kylähenki ja sen eläminen datsha-kylissä näkyy siinä, että ihmiset tuntevat melko laajasti lähimökkien asukkaat. Ja näiden kanssa ollaan myös aktiivisesti tekemisissä. Apua tarjotaan ja apua pyydetään. Ja jos vieras osaa paikallisen kielen, tästä yhteisöllisyydestä pääsee melko helposti nauttimaan. Tule katsomaan sitä tai tätä, tulkaa meille shashlikkeja grillaamaan. Minä pidän moisesta välittömyydestä. Se antoi hyvän mahdollisuuden kysellä, mitä datsha venäläiselle oikeastaan merkitsee.

Ensimmäisenä kaikki ampuivat alas myytin, että datshat olisivat jonkinlaisia merkittäviä elintarvikkeiden lähteitä. Myönnettiin, että on toki sellaisiakin ihmisiä, joille mökkitonttien ruokahuollolla on todellista merkitystä, mutta nämä ovat pieni vähemmistö. Muutoin vastaukset olivat runollisen maalauksellisia, kuten venäläinen keskustelu monesti muutenkin on. Selkeimmin asian tiivisti mökki-isäntäni: "Kuule Ilkka. Sinä kysyt, mitä datsha meille merkitsee. Se merkitsee yksinkertaisesti henkistä ja ruumiillista latautumista arkeen. Miten kukakin sen tekee, vaihtelee." Ja vaihtelua riittää, kun kävelee ja katselee mökkikylän arkea. Yksi kunnostaa ja remontoi, rakentaa uutta tai laajentaa. Toinen yrittää kalastaa Laatokan tyhjäksi. Kolmannella on puutarha laitettu niin kauniiksi, että Kodin kuvalehden pihat voisivat mallia käydä hakemassa. Ja sitten on niitä, jotka vain oleilevat ja rentoutuvat mökillä isommin mitään ihmetekoja yrittämättä. Vähän kasvimaan tynkää tontin reunassa ja huviveneilyä Laatokan saaristossa hyvällä säällä. Minä osuin viimeksi kuvatun kaltaiselle datshalle. Enpä minä muusta niin olisi välittänytkään.

Remontin ja laajennuksenkin  voi tehdä niin monella eri tavalla.

 

Vierailuni oli sillä tavalla mielikuvitusta vaativa, että datsha-isäntäni joutui keskittymään artikkelinsa viimeistelyyn. Niinpä minulla oli päivät aikaa kuljeksia ympäriinsä. Yksi mielenkiintoisimmista jutuista oli, kun tapasin naapurimökiltä suomea puhuvan nuoren miehen, joka teippaili uuden uutukaiseen vihreään Lifan-moottoripyörään Kawasakin tarroja. Kaveri oli tullut mökille, Joensuusta. Asui muutaman sadan metrin päässä minusta! Mökkikylässä samoilun lisäksi keskityin istumaan laiturilla ja onkimaan. Jos kalaa alkoi tulla, jätin ongen laiturille ja siirryin puun juurelle lukemaan kirjaa. Kerrankin osasin olla tekemättä mitään. Olin suorittamatta!

 

Jos kalaa alkoi tulla, siirryin rantakivelle lukuhommiin.

 

Sen verran annoin periksi, että sateisena päivänä kävelin viiden kilometrin päässä olevaan Haapalammin kylään ostamaan ruokatarpeita. Kävelymatkalla kuljin hylätyn kolhoosin navettakompleksin läpi. Kun kolhoosi oli lopettanut Neuvostoliiton hajottua toimintansa, oli 900 henkeä jäänyt työttömäksi! Ei ollut aluekehitysrahoilla luotu uusia työpaikkoja kuten meillä. Jokainen pyrki selviytymään miten parhaiten keksi. Kolhoositausta näkyi Haapalammin kylän kerrostalojen pihoilla siten, että joka ikinen neliömetri oli otettu viljelyskäyttöön. Oli vaikka minkälaista kasvimaata. Toinen poikkeus tekemättömyyden sääntöön oli, kun kävin Sortavalassa ostamassa bussilipun kotiin. Paikallisliikenteen bussissa 20 kilometrin matka kaupunkiin maksoi 35 ruplaa eli noin 50 senttiä. Ja samainen 20 kilometrin matka takaisin datshalle maksoi taksikyydillä reilut 300 ruplaa eli noin vitosen. Bussilippu Sortavalasta Joensuuhun maksoi 440 ruplaa eli noin seitsemän euroa. 

Asukkaiden kolhoositausta ja heikko työllisyystilanne näkyi kerrostalojen pihamaiden viljelyksinä.

Mutta kun ilta koitti, käynnistimme kaverini moottoriveneen ja suuntasimme Laatokalle. Laadoka merel, niin kuin jossakin vanhassa laulussa todetaan. Laatokka on kokoluokassaan uskomaton, käsittämätön! Se on suurempi kuin Suomenlahti. Enimmäkseen ajelimme ihastelemassa kallioisia rantasaaria. Uloimmilta saarilta näkyi Valamo, jonne oli vielä noin kymmenen kilometrin matka. Järven valtaisa koko saa aikaiseksi sen, että aurinkoisena kesäpäivänä siellä voi nähdä kangastuksia. Saaret heijastuvat sienen tapaisina kuvina katsojan silmiin. Joskus jopa laivat näyttävät kulkevan alassuin! En edes muista, miltä maistui saaressa nuotiolla paistettu makkara, mutta muistan lopun ikäni, miltä näytti alkuillan seesteinen Laatokka!

 Kangastukset olivat uskomattomia.

 

Kaikki mukava loppuu aikanaan. Niin myös minun laiskottelulomani datshalla. Viimeiseksi illaksi minut oli kutsuttu isäntäperheeni kanssa naapuridatshalle syömään. Grillattiin paksuja pekonisiivuja shashlik-grillissä eli mangaanissa. Muutoinkin pöytä notkui tarjottavista ruuista. Isäntänmme, eläkkeellä oleva tykistöeversti oli keittänyt hyvälaatuista pontikkaa ruokajuomaksi. Sitä sitten piti aina ruokailun välissä maistella. Illalliselle oli saapunut myös toinen naapuri. Eläkkeellä oleva rajavartioston upseeri. Siinä ruokaillessa, pontikkaa juoden tarinoidessamme, ilmeni, että me kaikki kolme tiesimme Rautjärven Pitkäjärven! Minä olin käynyt aivan rajan pinnassa tätivainaani kesämökillä. Rajaupseeri kertoi palvelleensa järven Venäjän puoleisessa päässä olevassa tukikohdassa ja katselleensa 500 metrin päästä tätini saunan lämmityksiä. Ja tykistöeversti tiesi paikan muuten. Tämä oli niitä elämän pieniä suuria yhteensattumia, johon oli hyvä päättää datsha-loma yöllä kahden aikaan. Aamulla olo oli varsin nahkea ja haikea, kun kävelin kahden kilometrin matkaa paikallisliikenteen bussipysäkille...

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014
1/2 | 

Kiitos mielenkiintoisesta jutusta Ilkka! Olet elänyt viikon minun unelmaani. Olen kerran nähnyt auton ikkunasta pienen datsha alueen missä pienet eriväriset ajan patimoimat mökit olivat sinne tänne lintallaan, jokaisessa rehevä ja hieman villiintynytkin puutarha ympärillään. Erään datshan rappusilla istui mummo juoden teelasillista. Silloin minun teki mieleni hypätä autosta ja istuutua mummon viereen, juoda rauhassa teetä  jutustellen niitä näitä. Mutta ehkä onkin parempi että tuo pysyykin unelmana, todellisuus olisikin ehkä aivan toisenlainen.

2/2 | 

Muhkeaa elämänmakuista tekstiä. Pilke silmäkulmassa, eikä kateuden tai katkeruuden häivää. Alusta loppuun asti jutusta henki toverillisuus. Mukava lukuhetki, kiitos siitä.

C

Viikko sitten perjantaina aloittelemassa kesäkuun omaishoitajan vapaita. Ja tietysti moottoripyörämatkalla Venäjällä. Tällä kertaa oli tarkoitus kierrättää neljän hengen kaveriporukka Syvärin kautta Äänisen rannoille ja siitä Vepsänmaan läpi Ptroskoihin ja kotiin. Minulle ennestään tuttu lenkki, jonka piti olla kolmen päivän rutiinijuttu.

Reissu etenikin aurinkoisessa säässä hienosti. Välillä pysähdyttiin ihastelemaan milloin mitäkin. Itselleni vaikuttavin pysähdys oli Rajakontu. Aivan tien välittömässä läheisyydessä oli puinen, huojuva näkötorni, joka Suomessa olisi joutunut käyttökieltoon alta aikayksikön. Vaan ei Venäjällä. Ja tornista tajusi, kuinka äärettömän iso Laatokka on.

Iltapäivän alkaessa kääntyä illaksi saavuimme Aunukseen. Juuri ennen ensimmäisiä liikennevaloja katseeni kiintyi tien laidassa kulkeviin ihmisiin. Sekunniksi liian pitkään! Kun käänsin katseeni eteenpäin, näin liikennevaloihin pysähtyneen jonon pään. Liian lähellä! Tein oikeaoppisen lukkojarrutuksen molemmilla pyörillä. Lievästi vasemmalle kaartuvan tien pinnassa oli sen verran hiekkaa, että ehdin tajuta etupyörän karkaavan alta pois, ja samalla olinkin jo tien pinnassa. Nousin ylös. Käsi kouraisi vasenta olkapäätä. Nyt taisi sattua pahasti.

Kavereiden kanssa nostettiin pyörä tien reunaan pystyyn. Sitten alkoi heikottamaan. Hetken aikaa siinä puhaltelin, ja olo korjaantui. Poliisikin kävi kyselemässä, josko lääkärin tai ambulanssin apua olisi tarvinnut. Ambulanssista kieltäydyin ja kun lääkärikin tuntui olevan monen mutkan takana, totesin käden liikkuvan suht nomaalisti kivusta huolimatta. Se on vain tärähtänyt. Kaksi kuusisatasta Buranaa naamaan ja kohti vajaan sadan kilometrin päässä olevaa Podporozhea, joka oli päivän määränpäämme.

Lotinanpellossa pidettiin kahvitauko. Kypärän pukeminen oli yhtä tuskaa. Tarkoitus oli pistäytyä katsomassa Syvärin voimala, mutta olo oli sen verran hutera, että kaasuttelin risteyksen ohi. Aikanaan saavuimme perille. Kirjauduimme hotelliin ja purimme tavarat pyörän selästä huoneisiin. Kun olin vaatteiden vaihdossani päässyt t-paidan riisumiseen, oli maailma pimetä! Nin kova oli kipu, kun nihkeää paitaa yritti riisua.

Tässä vaiheessa luovutin ja tilasin taksin. Sairaalaan kiitos. Luulin solisluun olevan sijoiltaan. Sairaalan ensiapupäivystys oli jonoton ja sinänsä ihan siisti paikka. Niin siisti kuin vain 50-luvulle jämähtänyt rakennus voi olla. Hoitaja kirjasi tietoni ylös ja sai puhelimitse lääkäriltä käskyn passittaa minut röntgeniin. Yllätyksekseni röntgenlaitteet olivat tismalleen samanlaiset kuin Pohjois-Karjalan keskussairaalassa.

Hetihän niistä kuvista maallikkokin näki, että poikki on Ilkan solisluu. Poikki.

- Me otamme teidät nyt osastolle. Meillä on oikein hyvä lääkäri, joka osaa leikata teidät ja laittaa tuon luun kuntoon. Maanantaina leikataan ja viikon kuluttua pääsette Suomeen. Ilmoitti lääkäri. Ei helvetti onnistu, ajattelin.

- Onko muita vaihtoehtoja?

- Laitetaan kipsi ja odotetaan, että luutuu.

- Voiko sen kipsata site, että käsi sattuu kytkinkahvalle ja voin ajaa Suomeen?

- Ei voi! Siinä on niin paljon valtimoita ja hermoja lähellä, että on vaarallista ajaa minnekääm.

Minä jäin hetkeksi hiljaisena pohtimaan vaihtoehtoja. Enhän minä tännekään voi jäädä. Vaimon hoidon järjestäminen on turhan hankalaa. Tässä vaiheessa lääkäri yllätti ja yritti google-kääntäjää! "Teidät täytyy toimitus." Ilmoitin, että laita se puhelin taskuun. Ymmärrän täysin mitä olet selittänyt. Tehdään näin. Annat minulle röntgenkuvan mukaan. Ryhmässäni on sairaanhoitaja, joka katsoo kuvan. Sitten joko komentaa minut tänne takaisin leikattavaksi tai teippaa ilmastointiteipillä käden ylävartalon kanssa yhdeksi paketisi, ja minä palaan autokyydillä Suomeen. Kompromissi oli löydetty.

 Sairaanhoitajamme Mikko totesi teippaukse olevan riitävän turvallista. Aikamme yritettyämme löytää kyytiä soitin naapurilleni, joka ensin lupasi noutaa minut ja sitten kysyi, että mistä. Kerroin paikan ja naapuri lupasi lähteä tulemaan. Minä nappasin sen verran votkaa koneeseen, että sain jotenkin nukuttua. Aamuviideltä kaver olikin perillä. Muutama tunti vielä nukuttiin ja aamupalan jälkeen pakattiin pyörä ja tavarat peräkärryyn. Kotomatka sujui kommelluksitta ja iltaseitsemältä istuin Joensuussa keskussaitraalan ensiavussa, Jälleen kuvattiin ja poikkinaiseksi havaittiin. Leikkaus tiistaina.

Hyvä näin. Maanantaina soittelin kaupungin sosiaali-ihmisille. Havaittiin minulla oleva seitsemän käyttämätöntä omaishoitajan vapaapäivää. Avustajan lähihoitajaksi opiskeleva tytär oli sopivasti kesätöitä vailla, joten kaupunki teki hänen kanssaan sijaishoitosopimuksen. Ensimmäinen viikko järjestyksessä.

Leikkaus meni hyvin, ja kivut olivat hävinneet, kun heräsin nukutuksesta. Kotiuduttuani keskiviikkona tajusin, että en selviä ilman apua moneen viikkoon. Kättä ei saa rasittaa kuuteen viikkoon! Taas puhelin käteen ja kaupungille soittelemaan. Nyt sitten maanantaista lähtien seuraavat kaksi viikkoa tulee kodinhoitaja illalla auttamaan vaimoa pukeutumisessa. Aamulla nukutaan sen verran pitkään, että avustaja auttaa päivän alkuun. Ja toivotaan, ettei yöllä pissitä. Kahden viikon kuluttua vaimo sitten lähteekin kahden viikon kuntoutusjaksolle. Katsotaan tilanne loppuun sitten.

Lomasuunnitelmat menivät joka tapauksessa uusiksi.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 | 

Jestas! Rankka tarina!

 

Paljon voimia vaimollesi ja itsellesi. Omaishoitajan vastuu ei ole kevyt, eikä tietty ole helppoa omaisellakaan. Vielä jos jotain sattuu hoitajalle...

 

Turvallisia kilometrejä jatkossa!

2/2 | 

Kyllä nyt piti sitten käydä ikävästi sinulle Ilkka!  Nämä kädet ovat omaishoitajille tosi tärkeät. Itse jouduin vähän samaan tilanteeseen , vasen olkapää murtui, ja kuukausia meni viisi, ennenkuin sain jotakin tehdä vasemmalla kädelläni. Onneksi oli kotihoito ja siinä reippaita mukavia naisia, he kävivät meillä hoitamassa potilasta. Sain käteni aivan kuntoon tällä ratkaisulla. Toisaalta potilaani oli myös tyytyväinen, oli niin monta mukavaa hoitajaa,  ei tarvinnut katsella samaa naamaa koko ajan. Näin jälkeen päin sitä voi hymyillen muistella. P-kolli

Joskus, kun olin iältäni reilu nelikymppinen, aloin puhua sukulaisilleni ja ystävilleni 50-vuotissyntymäpäivistäni. Kerroin, että mitään syntymäpäivälahjoja ei sitten tuoda. Eikä kukkia. Juhlat järjestetään senhetkisen asuinpaikkakunnan rautatieasemalla tai paremminkin lähimmässä kahvilassa tai ravintolassa. Ja juhlat päättyvät siihen, kun juhlakalu nousee junaan lopullisena määränpäänään Vladivostok. Haluan nähdä koko laajan Venäjän maan Viipurista Vladivostokiin. Haluan käydä niin idässä, että jos menisin kauemmas itään, joutuisin länteen. Mutta ennen kaikkea haaveilin niistä lukuisista keskusteluista, joita saisin käydä junan lonksuttaessa kohti itää. Pyysin ystäviäni ja sukulaisiani, että lahjojen sijaan voisivat tukea matkaani. Suunnitelma kulki siten, että vaimoni hoitaisi käytännön järjestelyt eli ottaisi lahjoitukset vastaan ja laittaisi loput omia rahoja, jotta saisin muutaman satasen maksavan junalipun Vladivostokiin. Jännityksellä odottelin, että saankohan paluulipun ja jos saan, niin junalla vai lentokoneella. 

Vaan ei toteutunut se haave. 49. syntymäpäivänäni vaimolta puhkesi aivoverisuoni ja siitä alkaneen tapahtumaketjun seurauksena minusta tuli omaishoitaja. Monet kyselivät haavelemastani junamatkasta. Onko se peruttu vai vain siirretty. Ilmoitin haaveen romuttuneen. Mutta kuten monessa yhteydessä olen kertonutkin, elämääni tuli jonkinlaisen sopeutumisvaiheen jälkeen tilalle moottoripyöräily. Ja vuosi sitten kuntourheilu.

Olen useaan otteeseen kertonut, että nykyisen kuntoiluni taustalla on arjessa jaksaminen ja se, että pystyisin mahdollisimman kauan toimimaan vaimoni omaishoitajana sekä omasta ylipainosta eroon pääseminen. Nyt on jälleen moottoripyöräkausi aluillaan ja lienee syytä paljastaa myös kuntoilun taustalla piilevä haave. Olen jo vuosia halunnut käydä näkemässä Ural-vuoret ja käydä ajamassa moottoripyörällä Aasian puolella. Pieni Pripolarnyin kylä valikoitui kohteeksi siksi, että sinne vievä tie kulkee korkeimmasta kohtaa yli vuoriston. Korkeampiakin kohtia on, mutta niiden kohdalla mahdolliset tiet kulkevat laaksojen ja solien kautta. Olen valmistautunut erilaisin karttaharjoituksin asiaan jo pari vuotta. Viimeisen vuoden olen kohottanut kuntoa crossfit-salilla ja ottanut kaikki rokotukset. Seuraavana on vuorossa tänä kesänä miehen ja pyörän testaaminen ja tulevana talvena pyörän huoltaminen matkavalmiuteen.

Vaan niinhän se on tässä tarinassa kuten elämässä yleensäkin! Niin kauas pilvet karkaavat. Juuri kun homma alkaa näyttää hyvältä, tulee joku ja vetää maton jalkojen alta. Tällä kertaa maton vetäjänä toimi ilmiö nimeltä työttömyys. Toki olin sitäkin mahdollisuutta ajatellut, mutta en mitenkään varautunut. Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta pätkätöissä, ja aina on ollut edellisestä hommasta lähtiessä jonkinlainen haju jo tulevasta. Vaan nyt, nyt on valtiolla rahat niin loppu, että näyttää projektitutkijan työtilanne Pohjois-Karjalassa tosi huonolta. On ollut pakko alkaa varautua myös matkan perumiseen. Ei muuten, mutta henkisesti.

Vanha sanonta sanoo, että toivo kuolee viimeisenä. Niin se on tässäkin, niin kauan kuin ei ole toisin todistettu, jatkan valmisteluja ja toivon keksiväni jonkin ratkaisun ongelmaan. Kyllä se siitä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat