Kun vuosi sitten kesäkuun alussa kaaduin moottoripyörällä Venäjän Karjalassa Aunuksessa ja katkaisin solisluuni, vanhan äitini ensireaktio oli, että "Ainako siun pittää olla sinne Venäjälle työnnäytymäs?". Kohteliaasti selitin, että ihan sama olisi voinut sattua vaikka Kalajoella. Äiti ei kuitenkaan ollut ainoa, joka asiaa on kysynyt.

Vielä toistaiseksi omaishoitaja saa kolme vuorokautta kuukaudessa vapaata, jos asuinkunta onnistuu sen järjestämään. Meillä onnistuu. Kysymys kuuluu, mitä omaishoitaja tekee vapaallaan. Ja vastaus on, että kuka mitäkin. Vaikka rakastankin vaimoani ja pidän kodistamme, tunnen olevani enemmän tai vähemmän kotiin sidottu tilanteen takia. Normaalielämässä sosiaalinen elämämme olisi vilkkaampaa. Ensimmäinen vaihtoehto viettää vapaita olisi olla kotona ja tehdä tekemättömiä töitä silloin, kun vaimo on perhekodissa. Joskus niin teenkin, mutta harvemmin. Haluan liikkua ja tavata ihmisiä normaalin ajan kotona olemisen sijaan. Siksi yleensä en jää kotiin.

Voisinhan minä kiertää sukulaisissa. Mukavahan siellä olisi käydä, milloin kenenkin luona. Ja koko ajan vastailla kysymyksiin. Miten vaimo voi? Miten olet pärjännyt yksin lasten kanssa, kun vaimo ei ole voinut osallistua täysillä kasvatustehtävään. Ja niin edelleen. Ja joka paikassa samat kysymykset. Eikä pienessä suvussa kukaan minuakaan jatkuvasti jaksaisi kuunnella, vaikka aihe olisikin joku minulle mieluinen.

Sitten voisin tietysti kierrellä näitä kotimaan kohteita. Käydä Tahkolla laskettelemassa, jossakin kylpylässä. Tai sitten ihan vain rentoutumassa jossakin. Ei muuten onnistu määräaikaisen projektitutkijan palkalla saatikka liiton päivärahoilla. Satasen saa laittaa bensoihin ja toisen majoitukseen sekä ruokaan. Niinpä en moisia harrasta. Enkä käy kalassa, kun ei kiinnosta. Kala sinänsä on ihan hyvää, mutta pyytämistä on takavuosina tullut harrastettua kiintiö täyteen.

Venäjällä olen nobody, täysin yhdentekevä olento kaikille muille paitsi rajaviranomaisille. Heille täytyy hieman selitellä, mutta muuten saan kuljeksia täysin rauhassa. Viimeisen vuoden aikana halvin hotelliyö siistissä ja uudessa petroskoilaishotellissa on maksanut viisi ja puoli euroa. Bensa maksaa 40 senttiä litra. Ja vitosella saa mahan täyteen hyvää rekkamiesruokaa. Eli halvimmillaan viikonlopun matkailee alle satasella. Lisäksi Venäjä on siitä ihmeellinen maa, että vaikka siellä käy kuinka monta kertaa, niin aina se jaksaa jollain tavalla yllättää. Vieläkö minun tämäkin piti nähdä! Sosiaalista luonnettani ruokkii se, että paikalliset ihmiset pienillä syrjäkylilläkin ryhtyvät mielellään juttusille kieltä osaavan turistin kanssa. Olenkin saanut paljon tuttavia reissuiltani. Ja lisää matkamotivaatiota on antanut valokuvaaminen. Olen nimittäin omien blogieni lisäksi kuvannut myös ystänäni Willimiehen jäljillä -blogiin  suomalaisia historiallisia kohteita. Eli on ollut joku motiivikin kulkemiselle. Pohjimmiltani olen kuitenkin ollut arkea paossa. Reissatessa ei kodin ongelmat ole mielessä.

Nyt on kuitenkin monelaisia muutoksia ilmassa. Kuten jo tuossa joku aika sitten kerroinkin, moottoripyöräily on osaltani toistaiseksi tauolla - tai loppu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö seikkailuja itänaapurimme syrjäkylille tulisi jatkossakin tehtyä. Päin vastoin. Siirryttyäni automatkailijoiden klaaniin, on mahdollista kuljeksia entistä aktiivisemmin myös talvella. Juttuja en reissuistani hetkeen tee, sillä haluan hieman matkakertomusten osalta vetää henkeä ja haistella yleistä ilmapiiriä automatkailijan näkökulmasta.

 

Ilkka PIrhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat